Kiiruhtamalla raikkaaseen Kiinaan

Kerroinkohan edellisessa blogauksessa miten vietin jalleen uutta vuotta Laosin paakaupungissa Vientianessa? No, siella vesi roiskui ja oli kivaa. Kavin mysteerisessa pohjoiskorealaisessa ravintolassa. Ruoka oli hyvaa, sita oli riittavasti ja tarjoilijatytot olivat oudon viehattavia. Vientianesta suuntasin paivaksi Vang Viengiin, se reissu maksoi 600 euroa. Vang Viengin jalkeen vietin about 60 tuntia busseissa kuunnellen musaa ja mietiskellen kunnes saavuin Kiinaan. Ah.

Kunmingissa minua hellivat loistava hostelli, lansimaiset pikaruokaketjut, torkyhalvat ja maistuvat kiinalaiset ruuat, toimiva joukkoliikenne, siistit ja kauniit puistot & kadut seka jotenkin kotoisa tunnelma. Tapasin kourallisen mukavia tyyppeja ympari maailmaa hostellin ravintolassa. Venalaisen Iljan kanssa kavimme kyselemassa Yunnan Normal Universitysta (Kunming on Yunnanin paakaupunki) mita mahtaa kiinan kielen opiskelu maksaa. Israelilaisten kanssa yokerhossa kaydessamme naimme erikoisen Michael Jackson-shown, jossa ainoina ei-kiinalaisina jouduimme osaksi esitysta, kun Michael Jackson viittasi melkein joka valispiikissa meihin, saaden koko yleison rajahtamaan nauruun.

Kiinalaisilla on tapana harjoitella englannin kielta lankkareiden kanssa. Melkein joka paiva minullekin tulee joku juttelemaan niita naita ja usein juuri silloin kun tarvitsen apua lippujen tai ruuan tilaamisessa. Oikeastaan kiinassa siis parjaa melko hyvin osaamatta kielta, mutta silti todella paljon asioita menee ohi. Paikallista kulttuuria ja tapoja on aika mahdotonta ymmartaa vaikka osaisi kielen.

Matkasin junalla 24 tuntia Kantoniin (Guanzhou). Jaoin junassa makuuvaunu-osastoni 4 jampan ja yhden tyton kanssa, jotka eivat osanneet englantia. Aloimme kuitenkin paasta keskustelussa pikku hiljaa jyvalle poikien ostettua pussillisen kaljaa. Viereisen osaston kauniit taideopiskelija-tytot huomasivat jossain vaiheessa minut ja piirittivat. Guanzhoussa pyoriskelin pari paivaa ja sain kutsun paasta tutustumaan junassa tapaamieni tyttojen yliopisto-kaupunkiin. Siis university town, ehka Helsingin keskustan kokoinen kampus. Taiteiden rakennukset olivat upeita 7-kerroksisia melkein punamullan varisia tehdashalleja, korkeine huoneineen, isoine ikkunoineen & kattoikkunoineen. Opiskelija-asunnot olivat jaettu tyttojen ja poikien taloihin. Joka talossa oli respa, jonne asukkaiden piti jattaa id-kortti viedakseen eri sukupuolta edustavan kaverin dormitoryynsa. Jokaisessa dormitoryssa asui 4 ihmista n. 18 m2 huoneessa + parveke ja vessa. Aika ahdas meininki.

Siirryin junalla seuraavaksi Hong Kongiin viideksi paivaa ja siita ehka lisaa seuraavassa postissa. Nyt olen jo palannut Hong Kongista takaisin Kiinaan seka kiertanyt parit miljoonakaupungit lapi. Olen jalleen tavannut useita avuliaita kiinalaisia, ollut pari paivaa nakematta yhtaan lankkaria, kastunut rankkasateessa majoitusta etsiessani, istunut matelevassa junassa tuntikausia ja ihastellut maaseudun kauneutta. Unescon maailmanperintokohde-kylia pitaisi kayda tanaan viela tarkastelemassa taalla Anhuin laanissa (maakunta?) ja sitten huomenna aamulla taytyisi hypata bussiin kohti Shanghaita. Shanghaissa tapaan Jinin, jonka olen nahnyt viimeksi viisi vuotta sitten, Gen, jonka tapasin Marokossa seka Jayn, jonka tapasin Vietnamissa. Sitten 16. paiva lennan Kuala Lumpurin kautta Melbourneen Mirkan ja Marcuksen luo (syomaan ainakin spaghettia ja mitas muuta siella olikaan tarjolla?) ja se on ihan hullun siistia.

Luolamiesh

Teimme pienen mopoilukierroksen Tha Kaekissa ollessamme. Mukaani lahtivat englantilaisjamppa Nick ja hollantilaistsypy Danielle. Kierros on kovin suosittu kaltaistemme backpackerien parissa ja sille on oikein annettu houkutteleva nimikin: "The Loop".

Ai niin, ennen sita me osallistuimme Laosilaisten uuden vuoden viettoon. Hostellimme respassa tyoskenteleva Kamla, kutsui meidat koulunsa juhlahumuun ja menimme sinne isolla lankkariporukalla. Pileet alkoivat aamulla yhdentoista aikaan ja paattyivat joskus 5 aikaan iltapaivalla. Saapuessamme yhdeltatoista paikalle meininki oli jo aika kuuma. Paikallinen trubaduurikaksikko soitti Casio-syntikalla kuumia rytmeja ja villeja melodioita, solistin hoilotus ja mukaansa tempaavat valispiikit saivat opiskelijat villeiksi. Kankeat lankkaritkin olivat tuossa tuokiossa tanssin humussa, saatuaan kaikki vaatteet ensin likomariksi. Kaikki tyonsivat kaljamukia kouraan koko ajan ja tanssilavan nurkkaan oli raahattu pelottava keraaminen ruukku pullollaan riisiviinaa. Sielta piti kayda myos koko ajan jonkun opiskelijan vaatiessa, ryystamassa pillilla tuota hirvean makuista ainesta. Opettajat istuivat asiallisen nakoisina poydissa ja saivat tuon tuosta puutarhaletkusta kauluspaitansa mariksi. Palailimme hostellille viiden maissa taysin poikki ja painuimme nukkumaan.

Sitten palataan jalleen The Loopin pariin. Danielle ei ollut ajanut aikaisemmin mopolla ja flip flopein retkelle varustautuneena pelkasin hieman miten hanen kavisi. Pelkoni haihtui kuitenkin pian paastyamme hiekkateille. Painelin joukkomme karjessa miljoonaa niin innoissani kuoppaisista, mutkaisista ja makisista teista, etta en jaksanut aina seurata peilista mita reissukavereilleni kuului. Tovin paineltuani pysahdyin odottelemaan saattueemme hantapaata. Odottelin ja odottelin ainakin kymmenen minuuttia, kaannyin takaisin ja loysin hetken paasta kaksikon ajamasta turvallista 10 km/h vauhtia. Liityin jalleen porukkaan ja onnekseni matkanopeutemme nousi pikkuhiljaa noin 20 kilometriin tunnissa! Aika ajoin kyllastyin korottelyyn, paastin bensalenkkarin valloilleen ja kaasuttelin muutaman kilometrin kuolemaa halveksuen jonkun puun varjoon odottelemaan kumppaneitani.

Juuri ennen ensimmaista yopymispaikkaamme pysahdyimme pieneen vastarakennettuun kylaan. Kaikki tuolla alueella olevat kylat ovat uusia. Alueelle on rakennettu massiivinen pato ja siten aikaisemmin villeina kasvaneet sademetsat ovat muuttuneet jarviksi ja ihmiset ovat joutuneet muuttamaan veden alta pois uusiin sahkolla varustettuihin kyliin. Maisemat olivat valilla todella kauniita, vaikkakin aika surullista katseltavaa. Jarvia joissa tonotti puita siella taalla ja rannat olivat kuin jonkun oljyonnettomuuden jaljilta. Niin oli tuokin kyla rakennettu eraan naista jarvista laheisyyteen. Ehka 70 talosta koostuva kyla oli pystytetty ristikkokaavaan ja kaikki talot olivat samanlaisia, pilareiden varassa seisovia lautatonoja. Niinkuin kaikissa muissakin vastaavissa kylissa, oli tuossakin kylassa valkoiseksi rapattu koulurakennus ja sen vieressa luokkahuone, rakennus, jossa oli tolppien varaan rakennettu katto eika lainkaan seinia, kaakelilattia kuitenkin! Muutamassa talossa soi kovaaaninen musiikki ja selvasti uuden vuoden vietto oli suosittua kansanhuvia sademetsissakin. Saimme kutsun yksiin pileisiin ja sain toimittaa yossa Dj:n hommia parin LCD Soundsystemin biisin verran!

Toisena matkapaivanamme tiemme huononi entisestaan, enka minakaan enaa pystynyt painelemaan kuin hurjapaa. Miksi minakin saan niin paljon kikseja vauhdista ja paattomasta kaljanjuonnista, vaikka inhoan kaikkia kilpureitansa tuunaavia kanniaalio-viiksimiehia? Vaihtaisin saappaani mielellani purjehduskenkiin ja pohottyneen habitukseni langanlaihaan norttiin.

Palataanpa taas takaisin Laosiin. Paasimme auringon laskiessa paamaaraamme Konglor-luolan lahettyville, mukavaan majataloon auringonlaskunakymin. Aamulla menimme paatilla luolan lapi. Konglor on Laosin luolista ehka harvoja, jolla on ollut kaytannon arvoa kulkuvaylana. Se loydettiin 1600-luvulla tai luultavasti aikasemminkin, mutta tuolloin joku keksi, etta se kulkee vuoren lapi ollen 7 km pituinen. Matkan varrella luola haarautuu useammankin kerran ja luultavasti moni luolaa tutkiskellut on jaanyt sille tielle soihdun sammuttua taikka muuta sellaista. Kovin taitavat veneenkuljettajamme ajoivat meidat huimaa vauhtia kapealla puisella veneella lapi luolan. Valilla pysahdyimme ylittamaan matalikon ja jatkoimme jalleen vauhdikasta kulkuamme. Kuljettajillamme oli voimakkaat otsalamput joiden valossa luolan avarat onkalot avautuivat silmiemme edessa. Jotkut kohdat luolassa olivat niin korkeita, etta kattoa ei tahtonut nahda. Veikkaan jotain 50 metria ainakin! Luolan toisessa paassa satoi, toisessa paassa paistoi aurinko. Jannaa.

Luolan tutkittuamme jatkoimme jalleen matkaa mopoillamme ja ajoimme pikavauhtia tuommoiset 240 kilometria takaisin Tha Kaekkiin. Tha Kaekista otin yobussin Vientianeen, jossa uuden vuoden vietto oli menossa viimeista paivaa. Kenenkaan vaatteet eivat sailyneet vesiroiskeilta minun saatuani sangon kasiini!

Bloggaajan kissanpaivat

Bussissa Nah Trangista Hoi Aniin tutustuin vieressani makaavaan (outo konsepti, nukkumabussi tuplasangylla) 50-vuotiaaseen australialaiseen Lesiin. Majoituimme samaan hotelliin, jossa tapasimme Lesin kaverin Suen. Sen lisaksi etta nauroin katketakseni muutaman paivan Lesin ja Suen jutuille, teetin itselleni myos nahkakengat, kevat/syksy-takin, 3-osaisen puvun muutamalla kauluspaidalla ja kaikki yhteensa alle 200 $! (Simo Vaatehuoneelta, moi). Lahtiessani jatkamaan matkaa kohti Danangia sovimme Suen kanssa menevamme Laosissa tubeilemaan yhdessa. (googlaa tubeing vang vieng).

Tormasin Hoi Anissa ja Danangissa myos paljon paikallisiin. Olin monena paivana joko pyoralla tai mopolla kiertelemassa paikallisten asumuksia ja maaseuta lapi ja joka kerta kun satuin ajamaan kaljoittelevan seurueen ohi, sain kutsun liittya seuraan. Talla tavalla tutustuin Vietnamilaisen riisiviinan kotipolttoon, sen makuun, seka sen nauttimiseen yhdistettyna mopoiluun. Sain usein myos syoda seurueen kanssa erikoisia paikallisia ruokia ja olut-snackeja mm. kuivattua lihaa ja chili-dippia, jokikatkarapuja, laskia ja vaiks mita.

Paikallisia tavatettasani keskustelu kulkee yleensa samaa rataa. Esittelyjen jalkeen kysellaan mista olen kotoisin ja seuraavaksi olenko naimisissa. Kieltava vastaus saa aina porukan hupaisalle tuulelle ja antaa hyvan aasinsillan jatkokysymykselle: "Pidanko vietnamilaisista tytoista?"

Junailin itseni Danangista Huehen upeiden maisemien lapi. Junarata kulki rannikkoa pitkin ehka 500-1000m korkeudessa, junalippu a/c-vaunussa maksoi vain 2$! Alkumatkan tosin pelasin tohkeissani Civilizationia (ipodilla) ja valloitin maailmaa kaupunki toisen jalkeen, mutta onneksi jossain vaiheessa huomasin katsahtaa ikkunasta ulos. Rapsiessani kuvia ohitseni kulki humalaisen oloinen konduktoori ja lahdin seuraamaan hanta ravintolavaunuun. Ravintolavaunussa konduktooreilla oli menossa hurjat juomingit. Lattia oli vuorattu tyhjilla kaljatolkeilla ja poydille laikkyneessa kaljassa lilluvat lautaset olivat pullollaan snackseja, joita taas paasin nauttimaan olusen kera. Harmikseni konnarit olivat sen verran tolkuissaan etta en saanut napattua heista kuvaa. Sain vain aikaseksi kuvan itsestani skoolaamassa jonkun jampan kanssa. Kuvia rapsiessani huomasin myos jonkun matkustavan junan katolla. Myohemmin kun yritin katsoa onko katolla enaa matkustajia, en nahnyt enaa ketaan. Olikohan kaynyt kalpaten?

Huessa majoituin perinteiseen backpacker-hostelliin. Sain dormihuoneesta itselleni sangyn ja saman tien tutuistuin huoneessa asuviin tyyppeihin. Kavin jalleen pyorailemassa kaupungin laitamilla ja talla kertaa tormasin laumaan lapsia. Annoin eraalle skarpin oloiselle pojalle kamerani ja naytin kuinka silla rapsitaan kuvia ja sain nain makeita kasvokuvia & artsukuvia (harmi kun tuo kuva ei ollutkaan skarppi). Tarakalleni hyppasi joku poika ja 20-painen lapsilauma lahti johdattelemaan minua naapurustonsa pikku kujille. Jatkoin fillarointia, ylitin joen puisella paatilla ja polkaisin kohti kaupungin keskustaa, joka on vanhalla muurilla ymparoity. Taas eras seurue kutsui minut kaljalle. Istuttuani hetken iloisessa seurueessa huomasin yhtakkia kaikkien raajojeni olevan taynna punaisia pisteita, hataannyin hiukan ja ajattelin jatkaa matkaani. Saavuttuani takaisin hostellille, paadyimme isolla porukalla syomaan ja juomaan fresh beeria ja lopulta Hostellin baariin jami-sessioille.

Aamulla jatkoin matkaani kohti Laosia ja Savannakhetia. Vietin yon Savannakhetissa ja otin bussin Tha Kaekiin. Tha Kaekissa tutustuin saksalaiseen Ramboon, joka esitteli itsensa viileastu DC:ksi. Han oli toissa Saksan hallituksen rahoittamassa koulunrakennusprojektissa ja vei vapaa-ajalla turisteja maaseudun luoliin, joita on jokainen maennyppyla on "taynna". Mopoilin siis jalleen landella oppaanani hardrock-bandin laulajan nakoinen saksalainen DC, istuen ison pyoransa paalla kaikkine mahdollisine vyolta riippuvine rambopuukkoineen. Mina olin varustautunut reissulle pikkuisella mopolla, pottakyparalla ja riekaleisilla Converseillani. Ajelimme lapi syrjaisten kylien, joissa lapset leikkivat latakoissa ilkosillaan ja porukka loikoili varjoissa, kotielaimet pyorivat ymparilla ja juttelivat omaa kieltaan.

Luolat olivat huikeita. Jotkut olivat varmasti 50m korkeita ja taysin pilkkopimeita sokkeloisia loukkuja. Kaikki luolat ovat ilmeisesti pyhia paikkoja, joihin munkit saattavat joskus linnoittautua mietiskelemaan useiksi paiviksi. Monissa luolissa oli tata varten alttari ja maassa oli pystyssa kymmenia palaneita suitsuketikkuja. Parissa luolassa oli massiivisia tippukivi-muodostelmia, jotka soivat kivasti kun niita kopautti. Kopauttelin niita aika paljon. En nahnyt paivan aikana muita turisteja ollenkaan ja olin kovin tyytyvainen DC:n tarjoamaan 30$ opastukseen.

Tutustuin Tha Kaekin Travel Lodgessa jalleen mukaviin tyyppeihin joiden kanssa paasimme juhlimaan paikallista uutta vuotta, joka oli kovin kosteanlainen. Lahdimme parin reissukollegan kanssa ajelemaan mopoilla muutamaksi paivaksi ympari maaseutua, mutta kirjoittelen siita seuraavalla kerralla lisaa.

Sukellus Nha Trangiin

tsiikaa nyt myos kuvat Dalatista ja huijareista!

Tormasimme sattumalta Nha Trangissa Stephanin kanssa, kun han oli menossa buukkaamaan sukelluskurssia ja han sai houkuteltua minutkin mukaansa. Buukatessamme sukellustamme, suomalaisen nakoinen tytto viiletti takahuoneesta katsomaan minka nakoisia sukeltajia sita olisi seuraavana paivana tulossa. Hetken paasta jo turistiinkin tayttaa hakaa Lauran kanssa. Oli aika hulvatonta kuunnella jo 5 vuotta ulkomailla asuneen ja pelkastaan englantia paivittain puhuvan takeltelevaa suomea.

Lahdettiin sukeltamaan seitsemalta aamulla. Meista kolmesta oppilaasta oli huolehtimassa ainakin kymmenen kouluttajaa. Laura ja hanen saksalainen kaverinsa Stephan ottivat minut opastaakseen, pukivat ja laittoivat kaikki tarvittavat releet niskaani, minun viela haukotellessa ja pyyhkiessa unihiekkoja silmistani. Ekalla sukelluksella tehtiin kaikenmoisia harjoituksia, otettiin regulaattori suusta ja laitettiin takaisin, maski taytettiin vedella ja tyhjattiin nenasta ulos puhaltamalla. Kaikkea siistia. Sitten vain sukelleltiin valilla ja hiukan se oli siistia. Kaikki tapahtuu veden alla kuin hidastetussa filmissa. On niin rauhallista ja jotenkin kummallisen hiljaista, vaikka jotkun aanet tuntuvatkin kuuluvan ihan korvan juuresta.

Sukellusten jalkeen kaytiin syomassa ja samalla paatin suorittaa kaksipaivaisen Open Water Diver-kurssin, jolloin voin sukellella miten lystaan. Seuraavana paivana tutustuttiin lisaa laitteisiin, tehtiin hieman vaativampia harjoituksia, kuten tasapainoilua pohjassa ynna muuta. Sukelleltiin myos jonkun luolan lapi ja minakin pyyhalsin myrkyllisen Skorpionikalan vieresta.

Paivan paatyttya istuimme sukellustoimiston ulkopuolella kun Ben kaarsi mopolla eteemme. Han oli juuri saapunut kaupunkiin ja aikoi Couchsurffata huoneessamme, jossa mekin saimme ilmaiseksi asua sukellusten lomassa. Vieteimme mukavat pari paivaa sukelluspaivien jalkeen ja samalla yritin miettia mita tekisin seuraavaksi, jatkaisinko matkaa vai jaisinko sukeltamaan hieman pidemmaksi aikaa. Kaipasin hieman vaihtelua jatkuvalle reissaamiselle ja tuntui etta olisi kiva asettua hetkeksi aloilleen ja tehda jotain jarkevaa siina sivussa. Hyvastelin iltasella pojat ja naureskelimme missa mahdamme seuraavan kerran tormata, sitten menin kirjautumaan DiveMaster-kurssille ja ostin polkupyoran.

Aamulla Advanced-kurssini alkoi ja saman tien sukelluksiin paastyani korvaani alkoi sarkea tasatessani paineita. Pikku kivuista huolimatta sukeltelimme puolisen tuntia ja veneeseen paastyani ajattelin, etta ennen kuin sukellan seuraavan kerran, minun olisi parempi kayda laakarilla. Iltapaivalla laakari totesi korvassani tulehduksen ja maarasi viisi paivaa lepoa ja antibioottikuurin. Kiemurtelin kurssin keskeyttamisen ja jatkamisen kanssa ja ajattelin kuitenkin odotella ja katsoa jos korva olisi sukelluskunnossa viiden paivan jalkeen. Tuon viiden paivan ajan puuhailin arkisia asioita esim. polkupyorani muuttui upeaksi katseenkaantajaksi, opiskelin sukelluksen teoriaa, tutustuin ihmisiin ja harhailin kaupungin kulmilla.

Koitti aika kayda laakarilla jalleen. Polkupyorani oli ilmeisesti yolla pollitty, joten taksi vei minut laakarille toteamaan, etta tulehdus ei ole viela parantunut. Sain mukaani nipun laakkeita seka toisenkin kipean korvan, laakarin sita ei-niin-kauhean hellavaraisesti tahysteltya. En halunnut kuitenkaan heti lahtea kaupungista pois, koska olin tutustunut aika moneen mukavaan tyyppin, jotka aikoivat viela pari paivaa hengailla Nha Trangissa. Antibioottikuuri ei enaa siina vaiheessa ollut esteena kaljan juonnille, uiminenkin oli jalleen kivaa.

Ranskan alpit & viileampi ilmasto on tosi jees.

Ei niin miellyttavien Saigonin kokemusten jalkeen mieleni teki lahtea hieman vuorille mietiskelemaan. Olin lueskellut Lonely Planetista Dalat-nimisesta kaupungista, joka kirjan mukaan muistutti Ranskan alpeilla sijaitsevia kaupunkeja. Ostin Huen kaupunkiin asti "Open buss ticket"-lipun, jolla sain hypata bussin kyydista matkan varrella oleviin kaupunkeihin ja taas kavuta uudelleen bussin kyytiin milloin sitten halusinkaan jatkaa matkaani. Bussini korotteli pitkaan lapi Vietnamin maaseudun ja parin kaupungin, kunnes se alkoi kavuta ylamakeen ja saavuttaa verkkaisesti korkeampia ja korkeampia kumpuja. Jossain vaiheessa tien varressa alkoi vilista havupuita ja lampotilakin alkoi viileta. Kaupunkiin paastyani loysin majapaikan iisisti ja tormasin hotellini aulassa saksalaiseen Stephaniin, jonka olimme Saigonissa Pauliinan kanssa huomanneet terassilla istuessamme, tarkkaillessamme ohitse pyyhaltavia reissaajia. Lahdimme pyorimaan yhdessa kaupungille ja iltasella istuimme huoneidemme parvekkeille (jotka sattuivat olemaan vierekkaiset) siemailemaan Saigon beeria ja kuuntelemaan musaa. Stephanilta loytyi aika paljon musaa viime vuosikymmenelta. Pistin Bushin Sixteen Stonen soimaan nostalgiatunnelmissa ja kehuskelin ostaneeni oman levyni saksasta 14-vuotiaana. Sitten loysin Stepahanin Ipodista vielakin helmemman teoksen: Valse Tristen Hermovasara. Kauhajokista melsketta jo vuodesta -83!

Dalatissa liikkuminen oli mukavaa pienen koonsa vuoksi. Vaikka pikkuisia makia tuli kavellessa siella taalla vastaan, ei vastus ollut kummoinen kun viilea lampotilakin oli myota pikku reippailuissa. Kaupungista loytyi lisaksi kokoonsa nahden kivasti nahtavaa ja puuhaa, vaikkakin kaupungin keskella sijaitseva jarvi olikin siltatyomaan alta tyhjennetty. Ehka kreisein talo missa ikina olen vieraillut oli nimensa mukaisesti Crazy House. (googlatkaa "Crazy House Dalat", kuvia ei ole antaa kun Kurkkumata on mustalla listalla Vietnamissa). Talon on suunnitellut ja rakentanut Vietnamin entisen varapresidentin Moskovassa arkkitehdiksi opiskellut tytar. Sain jopa kunnian tavata hanet! Talo on edelleen under construction ja se tuskin tulee ikina taysin valmistumaankaan yha kreisimpien laajennusten takia.

Vein meita kaupungin pikku kujia pitkin randomilla paikasta toiseen ja jossain vaiheessa Stephanin kysyttya mita me oikein teemme, totesin etta talla tapaa sita saattaa saada vaikka kutsun jonkun kotiin kaljalle. Mentyamme museojunalla 7 kilometrin paassa sijaitsevaan pikkukylaan jatkoimme jalleen pyoriskelya metodiani hyvaksi kayttaen. Viiden minuutin haahuilun jalkeen istuimme jonkun talossa, hyvaan vauhtiin paasseen seurueen kanssa juomassa alkoholipitoisia juomia. Kommunikointimme ontui hieman alussa, mutta parin ryypyn jalkeen aloimme jo olla samalla jutun tasolla. Jossain vaiheessa isantamme soitti jollekin ja tyonsi kannykan kouraani. Langan paassa nais-aani puhui englantia ja lyhyesta keskustelustamme ymmarsin hanen olevan opettaja ja hakevansa minut pian kouluunsa puhumaan oppilaille. Tassa vaiheessa museojunan viimeinen vuoro lahti takaisin kohti Dalatia ja Stephan koki jarkevimmaksi vaihtoehdoksi juosta jo liikkeelle lahtenyt juna kiinni. Mina jain istuskelemaan mukavassa seurassa sohvalle ja uudet ystavani tayttivat mukiani sita mukaa kun siemailin epamaaraisia alkoholijuomia.

Tytto saapui paikalle ja helpotuksekseni han ei ollutkaan tullut hakemaan minua koululle, vaan hanet oli kutsuttu paikalle kaantajaksi. Isantani alkoi olla aika moisessa sivutuulessa ja otti kadessani kiiluneen rannekellon omaan kateensa. Naytti silta kuin han ei haluaisi siita luopua ja kaantajaksi saapunut tytto sanoikin, etta isanta haluaisi minun antavan jonkun lahjan, jotta han siten muistaisi minut. Yritin turhaan perustella kellon tarkeytta minulle saadakseni sen takaisin, mutta sekaan ei tuntunut tepsivan. Keksin viimein keinon voittaa kelloni takaisin: haastoin isannan kadenvaantoon.

Lahdin vieraiden ja isantavaen sammuttua takaisin kaupunkiin kello kadessani, kaantajatyton, Don mopon kyydissa. Matkalla Do naytti minulle ranskalaisia villoja ja muita siisteja paikkoja ja halusi vieda minut viela seuraavanakin paivana ajelulle. Kiertelimme seuraavan paivan kaupunkia ymparoivia vuoristoteita ja nain monet padot ja niiden myota syntyneet jarvet. Naureskelin partaani turisteille, jotka olivat maksaneet mopo-kiertoajeluistaan 20$ dollaria.

Iltasella menimme Stephanin kanssa backpackerien suosimaan baariin ja tapasin siella jalleen amerikkalaisen Benin, johon tunnun tormaavan koko ajan, minne menenkin. Benilla on loistava blogi osoitteessa bengobengo33.blogspot.com. Onnistuin aamusella kapuamaan bussiin, joka vei minut krapuloimaan seuraavat pari paivaa Nha Trangiin.

Erikoinen tapaus

Pyorin reipas viikko sitten Saigonissa etsimassa halvempaa majapaikkaa. Eraan hotellin aulassa rempsea indonesialaismies luuli minua Kenny Rogersiksi. Olin kovin otettu kohteliaisuudesta ja jain juttusille taman, vaikka nyt Jinin, kanssa. Han esitteli minulle myos mukavan siskonsa Ginan. Kun kerroin olevani Suomesta, he innostuivat ja Jin kertoi etta Ginan tytar tai joku sukulaislikka (jai siina epaselvaksi) oli juuri muuttamassa Suomeen.He pyysivat minua auttamaan ja kertomaan hieman vinkkeja, joten sovimme tapaavamme myohemmin paivalla.

Tapasimme kahvilassa ja Jin tilasi meille mehut. Han kertoi etta Gina, tytto ja taman seta saapuisivat ihan pian. Jin vaikutti kovin joviaalilta bisnes-henkiselta aasian-kosmopoliitilta. Puhelin soi taman tasta. Hetken paasta kahvilaan saapuivat oikein hyvantuuliset Gina ja seta-Alan. Rupattelimme taas hetken ja kysaisin ohimennen milloinkohan tama tytto saapuisi paikalle ja Alan vastasi etta meidan taytyisi menna heidan luokseen hanta tapaamaan. "Juothan sina kaljaa?", kysaisi Alan, ja "ethan pahastu jos menemme heidan luokseen maistelemaan kaljaa vietnamilaisen barbeque-lounaan kera?".

Laksimme siis taksilla heidan taloaan kohti, Jinin jaadessa kaupunkiin. Taksissa oli hauskaa. Gina kertoi koko suvun olevan nyt koolla haiden takia. Han kertoi myos vaihtaneensa rahaa shoppailua varten ja sivulauseessa etta dollaria vastaan han oli saanut 10 000 dongia. Takerruin tuohon, silla oikea kurssihan on jotain 19 300 dongin luokkaa. Gina valitteli sinisilmaisyyttaan ja kiitteli minua kovasti oikaisusta. Jossain taksimatkan vaiheessa he huomasivat kuskin ajattavan meilla ylimaaraisen lenkin ja toruivat kuljettajaa ja valittelivat kuinka sita aina turistia huijataan. Niinpa.

Paastiin perille talolle, jossa meita oli vastassa charmantti, noin 65-vuotias Frank. Frank tyonsi kaljan kouraani ja rupesi kyselemaan monenmoista ja kertoi itsestaan kainkenlaista. Han kertoi opiskelleensa Kaliforniassa taloustieteita ja tehneensa uran Aasiassa eri kasinojen johtajana. Hanen englantinsa oli todella fluenttia ja siella taalla vilisi hienoja sanoja, joita aasialaisen suusta harvoin kuulee. Hetken paasta ruuat olivat valmiina ja meidat kutsuttiin poytaan. Tarjolla oli monenmoista silavaa, kalaa ja riisia. Syotyamme jatkoimme taas juttelua Frankin kanssa. Aloin vahan ihmetella, etta missakohan tama Suomeen muuttamassa oleva tytto oli ja kysaisin. Hanen kerrottiin saapuvan ihan tuossa tuokiossa.

Frank osoitti poydalla olevaa luksusristeilijan pienoismallia ja kertoi etta tama Costa Serena-laiva oli Vietnamissa ja etta he olivat avaamassa sinne juuri Kasinoa. Han kertoi kuinka Vietnamissa ei ole ollenkaan elakejarjestelmaa ja etta hanen kuitenkin pitaisi pian vetaytya Kasinohommista elakkeelle. Han tarvitsisikin minun apuani elakerahoituksessa. Frank kertoi etta avajaispaivina kasino antaa asiakkaiden voittaa 300 000$ kasinon rahoja. Se ei olisi keneltakaan pois jos mina menisin sinne pelaamaan hanen rahoillaan hanen puhuttuaan jakajat ja turvamiehet mukaan juoneen, ja voittaisin iisisti 20 000-30 000$, josta saisin pitaa itse 25%. Han pyysi minua siirtymaan talon ylakertaan, etta voisimme jutella hieman tarkemmin ja etta han voisi opastaa minua Black Jackin saloihin. Paastyamme huoneeseen kerroin hanen sekoittaessa korttipakkaa, etta mina en ehka ole kovin kiinnostunut tarjouksesta enka oikea mies hommaan. Kattelimme sitten ja palasimme takaisin alakertaan ja Gina lahti saattamaan minua kaupunkiin.

Kyselin edelleen Suomeen muuttavasta tytosta ja Gina kertoi etta voisin tulla tapaamaan hanta parin tunnin paasta kahvilaan, jonne ekat treffitkin oli sovittu. Gina ajelutti minut taksilla takaisin keskustaan (talla kertaa taksi ajoi suorinta tieta yllattaen) ja pyysi minua viela maksamaan taksin. Annoin Ginan kuitenkin hoitaa sen, hyvastelimme ja lahdin hamillani kertomaan seikkailustani Pauliinalle.

Sitten parin paivan paasta Pauliinan jo lahdettya omille teilleen, olin syomassa intialaisessa, kun vieruspoytalaiset filippiinilaisnainen ja -mies rupesivat juttusille. Heilla tuntui olevan hyva meininki paalla ja kovin paljon asiaa joten pyysin heita poytaani. Nainen (22v) kertoi tyoskentelevansa Filippiineilla uutistoimituksessa ja halunneensa tehda kansainvalisia uutisia, joten kanava oli lahettanyt hanet reissaamaan ensin. Mies, hanen veljensa (n.40), kertoi olevansa Sony Companyn palveluksessa ja reissaavansa tyon puolesta paljon. Vaikka minulla ei ollut mitaan syyta epailla taaskaan mitaan huiputusta paatin ottaa varman paalle ja pyysin saada ottaa heista kuvan ja sahkopostitkin vaihdettiin het silleen. Kuvailtiin hyvissa fiiliksissa ja naureskeltiin ja tarinoitiin. Tarinankerronnassa alkoi olla samoja piirteita kuin pari paivaa sitten. He eivat olleet uskoa etta olin todella jo 29-vuotias. Heidan mielestaan naytin 25-vuotiaalta runsaassa parrassani, joka mielestani vanhentaa minua kymmenella vuodella. Tytto myos siristeli silmiaan semmoiseen tyyliin johon Palosen poika ei ole niin tottunut.

Mies alkoi kertoa heidan isoisoaidistaan, jolla olisi tanaan 102-vuotis pirskeet ja etta han haluaisi kutsua minut myos mukaan juhlimaan. "Juothan sina kaljaa?", han kysaisi ja mulla iski hullut bon voyage-ilmiot paalle! Juhlissa olisi luvassa hieman barbequeta ja hyvaa meininkia. Lahdettaisiinko taksilla juhlimaan?

Oltiin kaikki saatu syotya ja maksettua, joten lahdimme yhdessa pois ravintolasta. Oli todella vaikea uskoa heista, etta heilla olisi jokin taka-ajatus tassa taustalla ja olinkin aika ymmallani siina kavellessamme. Kun paastiin isomman kadun varteen taksitolpalle, sanoin etten paase millaan viela juhlimaan ja etta voitaisiinko tavata myohemmin. Sovimme tapaavamme tuolla paikalla neljan aikoihin. Paatin tehda oharit ja lahetin vahan ennen neljaa tytolle mailin etten millaan paase heidan juhliinsa. Hanelta tuli takaisin todella toruva viesti parin paivan viiveella. Siitas saivat!

Harmi vaan kun jai mummeli nakematta ja se etta olisko ne pileet olleet mahdollisesti jopa samas mestas kuin missa aikaisemmin olin kaynyt.

Otetaan iisisti

Olimme yhteensa vissiin 5 yota Phu Quocillaa ottamassa todella rennosti. Pelasimme yhtena paivana koko paivan palloa joko vedessa tahi hiekalla, silla seurauksella etta kuoriudun nyt viikkoa myohemmin koko ylakropan ihostani. Pari paivaa palamiseni jalkeen, kun pystyin jalleen liikkumaan, teimme paivaretken snorklaamaan koralleille ja kalastelemaan pikku saarten ymparille. Eraalla pikku saarella oli todella houkutteleva mokki + kaivo (kuvassa missa maakin olen partani kera). Tietenkin uin sinne tsiikailemaan tarkemmin ja muutenkin hyppelin venheen kyydista voltteja, tai siis voltin. Sinne voisi joskus palata Robinson Crusoilemaan! Pelasimme korttia myoskin aika paljon ja maistelimme makoisaa paikallista Lime-rommia, joka maksoi euron pullo. Oli todella rentouttava viikko! Olisikohan mulla pistaa viela pari kuvaa, joista rentous todella selviaisi. Katsotaas


Phu Quocilta suunnattiin Ho Chi Minh Cityyn, eli Saigoniin. Taalla sita viiletetaan siis nyt.

Jarkyttava Phnom Penh

Pikkuisten nollausten jalkeen paastiin tutustumaan paakaupunki Phnom Penhiin. Kaupungissa on tilastojen mukaan n. 2 miljoonaa asukasta ja sielta loytyy vain harvoja yli 3-kerroksisia taloja, joten se on hyvin laajalle levittynyt pitaja. Hetken siella pyorittyamme selvisi ettei siella ole syyta oleilla turhan pitkaan.

Phnom Penhilla on kuitenkin erikoinen historia Khmer Rougen ajoilta. Khmer Rougehan oli kapinallis/vallankumouksellinen- joukko, joka otti vallan Kampodzassa 1975 johtajanaan hirmuhessu Pol Pot. Pol Potin visiona oli katkaista kaikki valit etenkin jenkkeihin ja muihinkin kapitalisteihin ja tehda Kampodzasta yyber-kommunistinen mesta. Koko Phnom Penh tyhjennettiin yhden tai parin paivan aikana ja vaesto pakotettiin landelle riisipelloille sen perusteella missa sattuivat Khmer Rougen joukkoja kohdatessa olemaan. Eli jos aiti sattui olemaan kaupassa juuri kun Khmerit tulivat kotiin, lahtivat kotona olevat perheenjasenet paikkaan x ja kun aiti viimein kohtasi jossain pain kaupunkia Khmerit, pistettiin hanet paikkaan y, sen kummempia kyselematta. Ei ollut enaa kuin yksi perhe: valtio. Kun Khmer Rougen valta viimein kukistui, Vietnamin joukkojen vapauttaessa maan ja vallatessa Phnom Penhin n. 3 vuotta myohemmin, pystyivat elossa olevat perheet jalleen nakemaan toisensa. Noiden kolmen vuoden jalkeen tosin perheesta ei valttamatta ollut enaa ketaan elossa, silla Khmerien siivoustiimi seka riisipeltojen kehnot tyosuhde-edut: kaksi nihkeata riisikeittoa paivassa 12h tyosta karsivat kummasti vakea (eri arvioiden mukaan 1-3 milj. ihmista).

Kavimme yhden paivan aikana katsomassa Khmer Rougen Killing Fieldsit seka Tuol Sleng Genocide-museon. Killing Fieldseilla paastettiin ihmisia hengistaan, muistaakseni 7 ihmista paasi pakenemaan sielta. Security Prison 21:ssa, josta kukaan ei selvinnyt, (eli nykyinen Tuol Sleng Museum) kidutettiin ja sitten teloitettiin ihmisia. Tuol Slengissa hirveydet todella konkretisoituivat esilla olleiden tuhansien teloittettujen kasvokuvien muodossa. Khmer Rouge otti vangeistaan kuvan ennen ja jalkeen.

Phnom Penhista jatkettiin matkaa Vietnamiin bussi+paatti-yhdistelmalla. Pikkubussi vei meidat ensin tunnin verran pois PP:sta Mekongin varteen, josta meidat kaappasi kyytiinsa pieni 15 hengen venhe. Vene kulki todella hitaasti, silla se otti jokaisen rannalla huiskuttelevan kyytiinsa. Kerran kyytiin nousi kaveri moponsa kanssa! Rajalle viimein paastyamme ja leimat saatuamme, vaihdoimme botskia. Tama botski poikkesi pian pienemmalle Mekongin sivujoelle (Kauhajoen kokoiselle leveimmillaan), jonka rannoilla rahtilaivat pakkasit sisuksiinsa riisia, kuskien rentoillessa riippumatoillaaan. Joella oli melkoinen trafiikki. Koko ajan vastaan tuli ja ohitsemme meni paatteja kuljettaen joko riisia tai puutavaraa (sidottuna veneen kylkiin). Joen rannoilla oli sahoja, telakoita, riisinkuivattamoita ja kylia siella taalla. Pienia puisia losseja, ja hataria yhden lankun levyisia korkeita siltoja. Todella mielenkiintoista ja mina olin pakannut kamerani pois.

Vietimme yhden yon lahella rajaa Mekong Deltalla eraassa pienessa kaupungissa ja otimme aamulla bussin kohti rannikkoa ja Phu Quocin saarta. Bussissa tapasimme ruotsalaisen Antonin, jonka kanssa jaoimme majapaikkamme Phu Quocin rantabungalowille paastyamme.

Yksin matkassa

Istuskelin kaposella mopon tarakalla 10-kiloinen rinkka selassa viitisenkymmenta kilsaa ristiselka nitisten, kunnes tajusin kysya kuskiltani, josko rinkkani saisi kulkemaan jossain muualla. Kuski otti rinkan haarojensa valiin (niin taalla on tapana kuljettaa rahtia) ja selkani sanoi kiitos kiitos. Auringon laskiessa saavuimme Koh Kerin temppeleiden likille pieneen kylaan, jossa taisin sina paivana olla ainoa kaukaa tullut yopyja. Kuvailin viela hieman lentopallon peluuta ja lehmia keskella kylanraittia. Soin nuudeleita ja kyselin siina sivulauseessa tarjoilijalta mopokuskia huomiselle. Nukuin makiasti ilman tuuletinta!







Aamulla rokkia kuunnellessani fiilistelyni keskeytti oveen koputus. Olin illalla nuudelit suussa ilmaissut itseani ilmeisen hyvin englantia taitamattomalle yleisolle: Oven takana seisoi pensalta lemahtava kaveri mopokypara kainalossaan. Istuin hetken paasta tyytyvaisena mopedin tarakalla rinkka kuskin haaroissa, temppeleiden vilistessa taustalla. Suunnittelin tutkivani tarkemmin isoimmat mohkaleet ja muille temppeleille sai riittaa kömärinki*. Piti ehtia Tbang Meancheyhin viela ennen hamaraa.


Koh Ker oli kovin pyramidia muistuttava asia. Kummallista etta sielta taalta tellusta loytyy samankaltaisia jameria rakennelmia, ajalta ennen lennattimia. Ufot lienevat levittaneen nouhautansa lautasillaan jos Af Grannilta kysyisi miksi.





Istuin sina paivana tarakalla liian monta tuntia, mutta korvaukseksi näin roppakaupalla kaunista maaseutua. Näin myos koko joukon banaaniplantaaseja ja metsateollisuuden makuun muokattua luontoa: silmankantamattomiin tikkusuoria puurivistoja. Siksipa kai kiinalaiset niin halukkaasti hienoja teitaan sinne Kampodzan korpeen raivaavat. Kiina (tahi joku muu) riistaa, Kampodza saa tien. Onko reilua? Tuskin Kampodza ainakaan niita puita saa. Saapahan maaseudun viela onnellisen oloinen ja turhia tarpeita kaipaamaton vaki surkean tyon, riistopalkalla. Semmoosta.






Paasin Tbang Meancheyhin useita tunteja ennen auringolaskua. Kavin kaupassa ostamassa jotain ja jain rupattelemaan myyjalle, joka yllatyksekseni puhui kelpo englantia. Pyoriskelin myohemmin kylilla, ihmettelin kiinalaisen uuden vuoden jalkiloylyja ja yritin loytaa itselleni kuskin ...through the Jungle. Kyyditsijat kyselivat palveluksistaan lompsalleni liian isoja summia ja paatin skipata koko viidakkoreissuni. Minun oli siis tarkoitus menna Tbang Meancheysta lapi viidakon Stung Trangiin (itaan yli Mekognin), todella huonokuntoista tieta pitkin.


Illalla nalissani en loytanyt luontaisen kaltaiselta aromilta haiskahtamatonta ravintelia ja paatin menna kauppaan ostamaan jotain purtavaa ja rupattelemaan tuolle aikaisemmin tapaamalleni kassaneidille. Kaupan edessa rupateltuamme selvisi etta han ei ollut kaynyt ollenkaan kouluja ja oli oppinut puhumaan englantia ollessaan Malesiassa sisakkona 16-vuotiaasta asti. Han oli juuri palannut huolehtimaan sairaasta aidistaan, asuttuaan nelja vuotta Malesiassa, ja oli onnekseen saanut heti toita kaupasta. Kyselin palkankin ja kehotin pyytamaan 50$ kuukausipalkan sijaan 60$ englannin skillsien takia, mutta se ei olisi kuulemma ollut reilua muita tyontekijoita kohtaan. Oli jannaa yrittaa selvittaa, etta olin kotoisin Euroopasta ja Suomesta, kun tytto ei osannut osoittaa kartalta omaa kotimaataankaan.


Bongasin lonely planetista (opaskirjanen) itselleni seuraavan kohteen Kompong Thomin, suomalais-kampodzalaisen ravintolan takia. Kaupunkiin saavuttuani sain kuulla pyoran vuokraajaltani, etta ravintoloitsija-pariskunta oli pakannut kamppeensa puoli vuotta aikaisemmin ja perustanut uuden bisneksen Sihanoukvilleen. Fillaroin böndella ja nautin halvasta hotellihuoneestani. Soin kelvottoman pizzan. Palautin fillarin ja jain litkimaan kaljaa mukavan pyoranvuoraajajampan ja hanen veljiensa kanssa. Kalja loppui pian ja mina tarjosin seuraavan 12-packin.

Seuraava kaupunki, josta loysin itseni, oli Kompong Cham. Aivan Mekongin kyljessa kolonialistisine pytinkeineen seisova Kompong Charmasi minut. Mekongin levealla rantabulevardilla puhalsi viilentava tuuli ja siina oli mukava ihmetella jokea virkistavaa sokeriruoko-juomaa nautiskellen. Illalla bulevardin valtasivat useat erikoiset tanssiporukat. Kymmenittain ihmisia keraantyi cover-teknoversioita soittavien pa-laitteiden ymparille tanssahtelemaan.

Suurimmat savarit sain kuitenkin seuraavana paivana. Nain aamulla Suomen voitokkaan jaakiekko-ottelun ja vuokrasin sen kunniaksi mopon ja kaasuttelin Mekongin keskella olevalle saarelle bambuista rakennettua siltaa pitkin (rakennetaan muuten sadekauden jalkeen joka vuosi uudelleen). Ajelin saarella ristiin rastiin pikkuisissa kylissa, pikkuisia teita pitkin. Lapset olivat aivan innoissaan, huutelivat helloutaan ja juoksivat mopon vierella joka puolella minne kurvasin. Joskus pysahdyin varjoiselle paikalla nauttimaan bambu-juomaa, sitten taas jatkoin huviajeluani.

Viivyin Kompong Chamissa pari paivaa ja paatin siirtya toiselle puolelle Mekongia ja parisataa kilometria pohjoiseen Kratieen. Hotellissa tormasin australialaismieheen, jonka kanssa saimme loistavan idean: Ostimme kopallisen kaljaa ja hieman jaata. Lainasimme hotellin kylmalaukkua ja istuimme parvekkeellemme ihailemaan Mekongin ylla hehkuvaa kaunista auringonlaskua. Jälki-maailmanparannus-tunnelmissani aamulla vuokrasin mopedin ja laksin tsiikaamaan makean veden delfiineja, jotka olivat aika metkoja veijareita.

Ostin lipun Phnom Penhiin 5$ dollarilla ehtoolla ja hyppasin bussiin aamulla. Bussi hajosi matkalla. Oli sairaan kuuma ja kyllastyin tien poskessa odotteluun. Pysaytimme lankkareiden kanssa pikkubussin, joka vei minut jalleen Kompong Chamiin. Sielta astuin bussiin joka vei minut Phnom Penhiin. Matka tuli lopulta maksamaan 12,5$. Pauliina oli ehtinyt jo mestoille ja hommannut halvan 4$ huoneen likaisen jarven rannalta.

*Kömärinki on Kauhajoella hyvin suosittua kansanhuvia. Tarkoituksena on ajaa laitetulla autolla Topeekaa (pääkatua) pitkin joko mahdollisimman hiljaa/lujaa Krouvin parkkipaikalta entisen Karikosken parkkipaikalle ja sitten taas takaisin.

Vanhoja outoja temppeleita metsissa

En tieda miksi lupailin kirjoitella Seam Reapista, tahi Siem Reapista, niinkuin olen sen aikaisemmin kirjoittanut, jonkinlaista kuvausta. Mahtavan temppelikompleksin viereen kasvanut turistin tarpeet tayttava kaupunki, siinapa se. Viihdyimme siella ihan hyvin vaikka se ei kummoinen mesta ollut.


Entas Angkor Wat sitten? Noh, lahdimme katsomaan auringonlaskua temppeleille ja pyyhalsimme pitkassa letkassa muiden tuktukien seassa. Olo oli aika juhlava kun Angkor Wat alkoi nakya pikkuhiljaa kauniissa valossa puiden takaa. Viimein kun olimme kohdalla ja koko komeus seisoi valtavana edessamme niin mietiskelin vaan miten uskomaton savotta Khmereilla on siina joskus ollut. Kaikki nuo Angkor Watin ympariston temppeleiden rakennuskivet on tuotu 50 km paasta uittamalla jokea pitkin. Joelta kivet on viela saatettu roudata toiset 50 km viidakkoa pitkin jonnekin etaammalle temppelirakennustyomaalle ja sitten niista on vasta paasty rakentamaan tempheleita. Jees, emme kuitenkaan jaaneet viela Angkor Watia tsiikailemaan vaan tuktukien letka vei meidat katsomaan auringonlaskua Bayon-temppelille. Kuva kertoo ehka kaiken. Auringonlaskun jalkeen kavimme viela iltahamarissa Angkor Watia fiilistelemassa kun kaikki turistit olivat jo lahteneet.


Herasimme aamulla, en edes muista miten aikaisin, ja kiiruhdimme pyorilla auringonlaskua tsiikailemaan Angkor Watiin. Pyoriskelimme aamupaivan Angkor Watin kimpussa. Yritin tajuta jotain uskomattoman hienoista kaiverruksista, joita temppelin kaikki pinnat ovat taynna. Jokaisella neljalla temppelin sivulla on koko pitkan sivun kokoinen kaiverrus-teos, joka kertoo ehka jonkun tarinan tai siis, enhan ma parissa tunnissa ehtinyt hiffata mista niissa on kyse. Mut hienoja olivat, ou jee! Niiden kaiverrusten merkityksista, historiasta, ja muista tarinoista voi sitten lukea vanhainkodissa. Otettiin jalleen fillarit alle ja lahdettiin ajelemaan metsiin etsimaan muita mystisia temppeleita. Ja loytyihan niita. Aika pian emme enaa jaksaneet pysahtya jokaisen vastaan tulevan temppelin kohdalla vaan tyydyimme vain toteamaan miten mahtava laja kivia siella metsan siimeksessa oli pinossa.


Pyorailimme koko paivan http://en.wikipedia.org/wiki/File:Karta_AngkorWat.PNG tuolla alueella. Valilla piti ryystaa limpparia, istua varjossa romahtaneiden rakennelmien paalla ja fiilistella, etta jaksoi taas koluta temppeleita. Parhaat hetket olivat ruoka-aikoina, jolloin pakettituristit vietiin Seam Reapiin syomaan. Silloin jossain temppeleissa oli todella rauhallista, saattoi jopa saada kuvan ilman ihmisia.


Sunnuntaina lahdimme Seam Reapista samalla tuktukilla kohti seikkailujamme. Pauliina jai orpokotiinsa, mina nousin mopon tarakalle pitkalle matkalle, josta kerron ehka huomenna.

Ihmeita

Maanantaiaamuna matkamme jatkui kohti Siem Reapia. Bussimatka kesti yhteensa 14 tuntia ja vaihdoimme kerran bussia Phnom Penhissa. Sain vissiin sunnuntain retkelta auringonpistoksen, silla matkalla mulle iski kuume. Oloni oli oikeastaan ihan mukava aluksi, olin pikku houreissa koko alkumatkan, kun taas loppumatka oli kuin olisi ollut kuoleman marssilla. Siem Reapissa huoneen loydyttya sammuin heti.

Tiistaina etsimme australiasta saamiemme vinkkien perusteella uuden majapaikan ja kulutimme paivan pyorien kaupungilla. Kiersimme monet Pauliinan bongaamat hyvantekevaisyysjarjestojen silkkipajat, myymalat ja kahvilat lapi. Keskiviikkona seurasin jalleen Pauliinaa muutamiin myymaloihin ja loysin itselleni makeen t-paidan (vai oliko se jo tiistaina) ja sitten soimme hotelli- ja ravintolakoulussa Gourmet-lounaan. Iltapaivalla pelasimme hotellin tyontekijoiden kanssa lentopalloa paikallisia todella taitavia lentopalloilijoita vastaan - rahasta.

Menemme tanaan katsomaan Angkor Watia auringolaskussa ja tulemme yoksi takaisin Guesthouselle. Aikaisin aamulla suuntaamme sinne jalleen ja vietamme koko paivan pyorien noissa maailman kahdeksannen ihmeen viidakon valtaamissa temppeleissa. (Maailman kahdeksansia ihmeita taitaa olla kylla aika liuta.) Ensi viikolla Pauliina menee viikoksi vapaaehtoistyohon orpolapsien pariin farmille. Mina suuntaan tutkimusretkelle raskaasti miinoitettuun viidakkoon. Matkaan Tbaeng Meancheysta itaan Stung Trengiin ja sielta edelleen itaan. Viikon paasta meidan olisi tarkoitus tavata jalleen paakaupungissa Phnom Penhissa.

Nyt ei ole kauheasti mitaan muuta ihmeellista kerrottavaa taalta. Toivottavasti kuumeilut ja vatsaongelmat ovat ohi viikonloppuna, ajatukseni ovat paremmin kasassa ja saan aikaiseksi kattavamman Seam Reap-kuvauksen.

Hyvää ystävänpäivää kaverit

Ystävänpäivän kunniaksi kerään voimani ja yritän vääntää edes jonkinmoisen bloggauksen kasaan voimakkaasta reissuväsystäni huolimatta.

Koh Changin saarella oli mukava rentoutua ja uiskennella kuumassa merivedessä muutaman päivän. Tulimme niin hyvin juttuun ruotsalaisten mökkinaapuriemmekin kanssa suomeksi. Saari oli melkoisen täynnä turisteja ja mökkikyliä, että se ei houkutellut jäämään pidemmäksi aikaa. Löysimme itsemme tiistai-iltana Kampotsan puolelta Koh Kongilta ja keskiviikkona bailukaupungista Sihanoukvillesta. Näimme Philin jälleen Sihanoukvillessä, mutta pakkasimme kuitenkin pian rinkkamme ja otimme shared-taksin Kampotiin, jossa aloimme viimein päästä semmoisiin reissutunnelmiin joita olimme täältä hiekkatien päästä lähteneet hakemaan.

Tänään olemme tutkineet Ranskan vallan aikaista vuoren laelle 1920- luvulla rakennettua hylättyä kummituskylää hulppeine kasinoineen (Bokor hill station). Kävimme lisäksi veneajelulla auringon laskiessa ja näiden jäljiltä ihostani melkein puolet helottaa punaisella aurinkorasvailusta huolimatta. Vaikka Kampotissa onkin kovin mukavaa buukkasimme silti huomiseksi bussin Siam Reapiin, lähelle Angkor Watia, tuota yhtä maailman seitsemästä ihmeestä. Sinne sitten ihmettelemään. Kylläpäs väsyttää, hohhhoijaa.

Ollaan maisteltu hirvean makuista viinaa ks. kuva 2. Vimpassa kuvassa palaa kiinalaisen uuden vuoden merkeissa paperista tehty Lexus. Meidan toivomuslistassa olisi rantalentopallopelit.

- Posted using BlogPress from my iPod

Aasiassa aivotkin huilaa

Sain passiini Kiinan viisumin viimein eilen illalla! Viimeisen Bangkok-iltamme merkeissä kiertelimme vielä hieman Bangkokin backpacker-ghetton pääkadulla Khao San Roadilla tehden jotain tarpeellisia hankintoja ennen kuin menimme nukkumaan. Törmäsimme siinä sitten lukiokaveriini Samiin ja tämän tyttöystävään Mariin ja päätettiin vielä suunnata iltakaljoille. En ollut kovin yllättynyt siitä että törmäsimme, sillä tiesin pariskunnan lähteneen maailmanympärimatkalle. Odotinkin jotain tällaista
tapahtuvan. Oli tosi mukavata tavata pitkästä aikaa ja pikkuisen tarinoida.

Noh, aamulla kasin aikoihin meitä tultiin sovitusti noutamaan hotellilta bussille. Seurasimme kiltisti noutajaamme kuin karja laumaansa ja poimimme matkan varren majataloista lisää länkkäreitä hölmöön seurueeseemme. Tulimme pian paikkaan, jonne muidenkin bussifirmojen kätyrit olivat keränneet omat länkkärilaumansa. Odottelimme nurtsilla omissa ryhmissä kunnes bussit kaarsivat paikalle. Joillakin ryhmillä näytti olevan tarrat paitoihinsa liimattuina ikään kuin karjan erottelun helpottamiseksi. Ja nopeastihan ja kätevästihän se lastaus sitten sujuikin, pääsimme oikeaan bussiin ja silleen!

Kun ilmastoitu ja megaviileän näköinen VIP-bussimme sai lastinsa, lähdimme matkaan. Kuskin polkaistessa lusikkaansa alkoivat bussin kaikki ainakin seitsemäntoista kovaäänistä jytistä ja televisiot näyttää jotain Hollywood-saastetta. Kun ensimmäinen default-puolitoistatuntinen actionpläjäys oli ohi pysähdyimme länkkäribusseja varten kyhättyyn syöttölään, jossa ravittuamme itsemme, nousimme takaisin bussiin ja uusi tsäkätsäkäjytäjytäbum sai vuoronsa viihdesuuttimissa.

Nyt on toinen puolitoistatuntinen luultavasti pian lopuillaan, saavumme kätevästi määränpäähämme ja rintaamme teipataan tarra, käteen lyödään kokis ja joku matkaopas raivaa raajarikot kerjäläiset tieltämme veneelle, joka lastinsa saatuaan ajaa meidät turvallisesti Koh Changin saarelle. Kun olemme päässeet majapaikkaamme, uusimmat leffat pyörivät jo töllöissä, trubaduurit virittelevät nuottitelineisiinsa tuttuja Oasis-lurituksia ja pileet voivat alkaa!

Liftausta tulee vähän ikävä tässä leveällä penkillä istuessa. Liftaus on vaan niin punk. Olisinko kuitenkaan ikinä ajatellut, että tässä on mitään vikaa jos bussissa näytettäisiin jotain järkevämpää elokuvaa? Saattaisin vain mehustella, että onpas kaikki mukavasti, kylmä kokis kourassani. Vaikka kuinka hyvin minulla olisikin asiat, kielii tämä fossiilisilla polttoainella ylläpidetty mukavuus siitä, että aika vähän tulen kokemaan täällä perinteikästä paikallista elämää ja vielä vähemmän parin vuoden päästä täällä matkaavat. Sekä myös siitä, että pian viimeisetkin paikalliset kylät on jyrätty hotellien ja backpackerjamppojen alta ja entiset kylän asukkaat häiritsevät meidän coolien reissaajien kaljan juontia yrittämällä myydä käsitöitä hengenpitimikseen.

Tai ehkä turismi oikeasti tuo tasaisesti kaikille vaurautta ja hyvinvointia, eikä tuloista virtaa kuin pieni osa ulkomaisten taskuun ja korruptioon.




- Posted using BlogPress from my iPod

Location:Thaimaa

Kuumat paikat

Nonniin, on tosiaan mennyt hetki siita kun viimeksi kirjoittelin tanne jotenka pistan viela toisenkin blogitekstin pitaakseni teidat, hyvat lukijani, nahoissanne.

Tuli posoteltua ilmojen halki siihen malliin lentskareilla ja suihkareilla etta nyt on hiilijalanjalkeni Mietaan Jussin saappaan luokkaa. Sama haaskaus jatkuu paikan paalla. Vesi ostetaan pulloista kun kraanavetta ei uskalla juoda - viela ainakaan. Kamppa jaahtyy jos ei ilmastoinnilla niin tuulettimella 24/7. Paikkoihin mennaan ilmastoiduilla takseilla kun Suomi-poikaa hikoiluttaa kuin pienta sikaa. Itseaan ei voi lohduttaa edes pienilla kierratys-asioilla, koska kierratysinfran rakentamista ei ole naemma viela koettu tarpeelliseksi rakentaa.

Saavuimme Bangkokiin siis, otimme ekan hostellin (5euroa yo kahelta), tapasimme hauskoja tyyppeja ja juhlimme ekat pari paivaa huomaamatta etta hostellimme on hirvea hassihotelli. Viime yona naapurihuoneiden pitaessa melsketta paatimme vaihtaa vahan parempaan mestaan. Huomenna saan viimein Kiinan viisumini ja paasemme toivottavasti jatkamaan matkaa kohti Kamputseaa ja saaria Koh Phang ja mitas kaikkia niita olikaan siina Thaimaan ja Kamputsean rajalla. Sinne siis! Nyt pari kuvaa ja sitten taas juhlimaan kamujen kanssa, joiden kanssa tiemme huomenna eroavat.