Ranskan alpit & viileampi ilmasto on tosi jees.

Ei niin miellyttavien Saigonin kokemusten jalkeen mieleni teki lahtea hieman vuorille mietiskelemaan. Olin lueskellut Lonely Planetista Dalat-nimisesta kaupungista, joka kirjan mukaan muistutti Ranskan alpeilla sijaitsevia kaupunkeja. Ostin Huen kaupunkiin asti "Open buss ticket"-lipun, jolla sain hypata bussin kyydista matkan varrella oleviin kaupunkeihin ja taas kavuta uudelleen bussin kyytiin milloin sitten halusinkaan jatkaa matkaani. Bussini korotteli pitkaan lapi Vietnamin maaseudun ja parin kaupungin, kunnes se alkoi kavuta ylamakeen ja saavuttaa verkkaisesti korkeampia ja korkeampia kumpuja. Jossain vaiheessa tien varressa alkoi vilista havupuita ja lampotilakin alkoi viileta. Kaupunkiin paastyani loysin majapaikan iisisti ja tormasin hotellini aulassa saksalaiseen Stephaniin, jonka olimme Saigonissa Pauliinan kanssa huomanneet terassilla istuessamme, tarkkaillessamme ohitse pyyhaltavia reissaajia. Lahdimme pyorimaan yhdessa kaupungille ja iltasella istuimme huoneidemme parvekkeille (jotka sattuivat olemaan vierekkaiset) siemailemaan Saigon beeria ja kuuntelemaan musaa. Stephanilta loytyi aika paljon musaa viime vuosikymmenelta. Pistin Bushin Sixteen Stonen soimaan nostalgiatunnelmissa ja kehuskelin ostaneeni oman levyni saksasta 14-vuotiaana. Sitten loysin Stepahanin Ipodista vielakin helmemman teoksen: Valse Tristen Hermovasara. Kauhajokista melsketta jo vuodesta -83!

Dalatissa liikkuminen oli mukavaa pienen koonsa vuoksi. Vaikka pikkuisia makia tuli kavellessa siella taalla vastaan, ei vastus ollut kummoinen kun viilea lampotilakin oli myota pikku reippailuissa. Kaupungista loytyi lisaksi kokoonsa nahden kivasti nahtavaa ja puuhaa, vaikkakin kaupungin keskella sijaitseva jarvi olikin siltatyomaan alta tyhjennetty. Ehka kreisein talo missa ikina olen vieraillut oli nimensa mukaisesti Crazy House. (googlatkaa "Crazy House Dalat", kuvia ei ole antaa kun Kurkkumata on mustalla listalla Vietnamissa). Talon on suunnitellut ja rakentanut Vietnamin entisen varapresidentin Moskovassa arkkitehdiksi opiskellut tytar. Sain jopa kunnian tavata hanet! Talo on edelleen under construction ja se tuskin tulee ikina taysin valmistumaankaan yha kreisimpien laajennusten takia.

Vein meita kaupungin pikku kujia pitkin randomilla paikasta toiseen ja jossain vaiheessa Stephanin kysyttya mita me oikein teemme, totesin etta talla tapaa sita saattaa saada vaikka kutsun jonkun kotiin kaljalle. Mentyamme museojunalla 7 kilometrin paassa sijaitsevaan pikkukylaan jatkoimme jalleen pyoriskelya metodiani hyvaksi kayttaen. Viiden minuutin haahuilun jalkeen istuimme jonkun talossa, hyvaan vauhtiin paasseen seurueen kanssa juomassa alkoholipitoisia juomia. Kommunikointimme ontui hieman alussa, mutta parin ryypyn jalkeen aloimme jo olla samalla jutun tasolla. Jossain vaiheessa isantamme soitti jollekin ja tyonsi kannykan kouraani. Langan paassa nais-aani puhui englantia ja lyhyesta keskustelustamme ymmarsin hanen olevan opettaja ja hakevansa minut pian kouluunsa puhumaan oppilaille. Tassa vaiheessa museojunan viimeinen vuoro lahti takaisin kohti Dalatia ja Stephan koki jarkevimmaksi vaihtoehdoksi juosta jo liikkeelle lahtenyt juna kiinni. Mina jain istuskelemaan mukavassa seurassa sohvalle ja uudet ystavani tayttivat mukiani sita mukaa kun siemailin epamaaraisia alkoholijuomia.

Tytto saapui paikalle ja helpotuksekseni han ei ollutkaan tullut hakemaan minua koululle, vaan hanet oli kutsuttu paikalle kaantajaksi. Isantani alkoi olla aika moisessa sivutuulessa ja otti kadessani kiiluneen rannekellon omaan kateensa. Naytti silta kuin han ei haluaisi siita luopua ja kaantajaksi saapunut tytto sanoikin, etta isanta haluaisi minun antavan jonkun lahjan, jotta han siten muistaisi minut. Yritin turhaan perustella kellon tarkeytta minulle saadakseni sen takaisin, mutta sekaan ei tuntunut tepsivan. Keksin viimein keinon voittaa kelloni takaisin: haastoin isannan kadenvaantoon.

Lahdin vieraiden ja isantavaen sammuttua takaisin kaupunkiin kello kadessani, kaantajatyton, Don mopon kyydissa. Matkalla Do naytti minulle ranskalaisia villoja ja muita siisteja paikkoja ja halusi vieda minut viela seuraavanakin paivana ajelulle. Kiertelimme seuraavan paivan kaupunkia ymparoivia vuoristoteita ja nain monet padot ja niiden myota syntyneet jarvet. Naureskelin partaani turisteille, jotka olivat maksaneet mopo-kiertoajeluistaan 20$ dollaria.

Iltasella menimme Stephanin kanssa backpackerien suosimaan baariin ja tapasin siella jalleen amerikkalaisen Benin, johon tunnun tormaavan koko ajan, minne menenkin. Benilla on loistava blogi osoitteessa bengobengo33.blogspot.com. Onnistuin aamusella kapuamaan bussiin, joka vei minut krapuloimaan seuraavat pari paivaa Nha Trangiin.