Kipeeta menoa

Paastiin limanuljaskia aika hyvin pakoon Chefchaoueniin, mutta katukaupustelijoita Chefista silti loytyi vaikka kuinka. Ekana iltana tormattiin tosi hauskoihin Brettiin ja Chrisiin, joiden kanssa mentiin juhlimaan kaupungin ainoaan baariin mista sai kaljaa. Baariin oli kokoontunut erikoinen porukka kylan vauraampaa vakea vaimojaan pakoilemaan. Kaljoitteluhan ei ole kovin suositeltavaa hommaa muutenkaan naissa muslimimaissa. Baarista siirryttiin laheiseen Night clubiin jatkamaan rientoja. Siella meita viihdytti paikallinen berberiorkesteri soittaen aika taitavasti kuumimpia hitteja. Tanssilattia sai meista hyvat kaverit. Pakko myontaa etta aluksi oli aika vaikea pitaa pokka berberirytmeja tanssiessa meikalaisen uniikilla tyylilla.

Maanantaina alkoi sitten sataa ja sita jatkui vaikka kuinka pitkaan. Vetta vaan tuli ja tuli. Valilla sade piti tunnin parin tauon ja mita pidemmalle viikkoa paastiin, sita lyhyemmiksi tauot kavi ja sita kovemmaksi sade tuli. Jouluaattona torstaina meidan oli tarkoitus menna paikalliseen kylpylaan, hammamiin joulusaunaan, mutta vesi oli katki koko kylasta. Kaupungista olis myos sahko poikki parin paivan ajan niin, etta se palasi valilla puoleksi tunniksi ja havis taas.

Perjantaina lahdettiin sitten jatkamaan matkaa parempien kelien toivossa. Saavuimme illalla Feziin ja nyt meita ei ollutkaan enaa vain Mari ja meika, vaan meidan mukaan lahti aika iso porukka: viilea norjalaispariskunta, Manu italiasta seka Josh, Amanda ja Emily jenkkilasta.

Nyt pitaa hiukan referoida kun tulee muutes kiirus bussiin. Mari lahti lauantaina Marrakeshiin omia polkujaan, ma olin koko sunnuntainan ja seuraavan yon kauheessa mahataudissa. Oli ihan hirveeta. Nyt olen kaiketi kunnossa. Pareet olis silla me lahetaan norjalaisten kanssa yobussilla Erfoudiin ja edelleen Merzougaan ihan Saharaan saakka, jea.

Kuvia sitten ehka seuraavalla kerralla. Eipa niita ole kauheasti tullut otettuakaan.

Minun Afrikkani

Hei

Marokossa ollaan. Taalla on nappikset aivan erilaisia joten kirjoitan lyhyen sepostuksen. Kahden tunnin lauttamatka Espanjasta Tangeriin kesti viitisen tuntia hirvittavan vastatuulen takia. Taskuperuutus satamaan kesti ainakin tunnin. Kiva kun loysimme yomyohaisella viela majapaikan neljalla eurolla.

Tangerin vanhakaupunki, eli Medina, on todella lumoava paikka. Pienet sokkeloiset kujat jatkuvat loputtomiin ja niiden varrella on kaikkea ihmeellista. Talot on maalattu valkoisiksi ja ovet usein sinisiksi. Tiilikatotkin nayttavat jossakin taloissa olevan sinisiksi maalattuja. Jotkut talot ovat vahan niin ja nain rakennettu eivatka sahkotyotkaan nayta kovin turvallisilta. Ehka kuitenkin vahan turvallisemmilta kuin Nepalissa. Tosi hieno kaupunki, tykkaan kovasti.

Mutta. Olen jutellut aika paljon paikallisten ihmisten kanssa ja joskus oikein pyrkinytkin juttusille; kaikki kun taala muuten pyrkivat minun juttusilleni. Olen tavannut pari oikein mukavaa ihmista, mutta useimmilla nayttaa olevan motiivina saada joko myytya minulle jotain, vietya minut vaikka hyvaan ravintolaan/kauppaan jonkun korvauksen toivossa tai sitten vaan muuten saada minulta roponen tahi kaikki kahisevat. Kovasti kaikkia liimanhaistelijoita nayttaa kiinnostavan kiiltava kamerani, siksi se pysyykin taskussani.

Olihan se nyt odotettavissakin etta taalla on kaikenmoista kaupustelijaa, eivatka ne niin oikeastaan harmitakaan minua. Kaikenlaista limanulsjaskaa vaan tulee lisaksi koko ajan kinuamaan rahaa raka poskella. Liimanhaistelijoitakin nakyy iltaisin vahan joka puolella. Lahdemmekin tasta toivottavasti vahan rauhallisemmille seuduille tanaan, bussilla. Chechaomeniin siis suunta. Se on Lonely Planetin mukaan 45 000 asukkaan kaupunki ja siella pitaisi olla kaunis medina. Toivottavasti siella saapi olla rauhassa.

Tervesia munkeille toivottaa pakana

Mihinkas sita jaatiinkaan... Niin siella pikkukylassa sitten aamulla ajelin partaani ja kuuntelin Sami Kukkaa. Muistelin etta Samilla oli munkkiparta ja paatin testata itsekin. Viikset nayttivat paremmalta, oikestaan todella hyvilta joten jatin ne. Sitten pyorittiin vahan kylilla, ostimme kauppahallista evaat, nain mustekaloja kalatiskilla ekaa kertaa elamassani ja sit kaheltatoista hyppasimme junaan. Siina meni haaveet Marokkoon asti liftaamisesta. Junassa oli aivan hullun luksusta! Sai vaan kuunnella musaa ja tsiikailla maisemia.

Farossa venattiin Sevillanbussia tunnin verran, sinne meni taas 16 euroa. No aika halpaahan se bussilla matkustaminen taalla on Suomen hintoihin verrattuna. Mukava jamppa bussista saattoi meidat keskustan halki hostellille, josta suuntasimme suoraan tapaksille.

Torstaina paistoi koko paivan aurinko ja lamminta oli varmaan yli 20 astetta. Ostin kaupungilla pyoriessani Ipodiin FM-transmitterin jonka kytkin heti kaupungilla pyorimisen jalkeen hostellin kattoterassin stereoihin. Vietin auringossa loikoillessa muutaman tunnin juoden bissea.

Ennen tuota bissen juontia muuten olin eksyillyt kaupungilla sinne tanne. Kurkistelin joka oven raosta sisaan ja sitten paadyin jonnekin kirkkoon kesken jumalanpalveluksen. Tein vakuuttuvan sisaaantulon kaikkien seurakuntalaisten tuijottaessa huitomalla ristinmerkit vasemmalla kadella. Ehtoollisen alkaessa astuin tietenkin jonoon ja juuri vuoroni tullessa pappi nosti katensa naamani eteen etta pysahtyisin! Pelastyin ja huomasin kuinka sydan alkoi jyskyttaa. Pappi kaansi selkansa, kompi takaisin alttarille ja tuli sielta vaivalloisesti tayden leipavadin kanssa. Huh! Ehdin jo saikahtaa. Sain leipani ja karkasin kirkosta ennen kuin saisin jonkun kirouksen paalleni.

Tanaan perjantaina ei ole taaskaan liftipaiva vaikka eilen niin sovimme. Onneksi niin, silla tata kirjoittaessani kello on puoli kaksitoista ja juuri alkoi sataa aika rankasti. Hyppaamme kolmen aikoihin bussiin ja olemme Marokon Tangerissa viela tana iltana! Wowee Zowee!!!

The End Of Liftaus

Istutaan bussissa kohti Sevilla Korfissani soi Besnard Lakes sekä Talk Talk. Ennen kuin kerron miksi ollaan bussissa, saatte lukea edellis- ja eilispäivästä.

Katottiin liftimesta taas netistä Liisabonista etelään. Rampattiin sinne sillan kupeeseen mystiselle parkkipaikalle ja nostettiin peukut ylös. Kylttipahvinpala unohtui. Hetken päästä parkkiksella kurvaili parit sinivuokot meitä mulkoillen mutta jättäen meidät kuitenkin rauhaan. Siitä ehkä viiden minsan päästä meitä tuli hätyyttelemään joku paikallinen TVH:n mies. Se kerto ettei tällä parkkipaikalla saanut olla jalan. Erikoinen parkkipaikka! Sössötin sille jotaki että kamoon älä nyt ainakaan kyttiä soita ja se lähti. Ehkä se tajus väärin, sillä mopopoliisit tuli aika pian paikalle. Me ruvettiin sitte mukamas tekeen lähtöä ja se prätkähiiri kaahas menemään. Sitten me jatkettiin taas liftausta. Maria alkoi kuitenkin kuumottaan sen verran et päätettiin ottaa mikä tahansa kyyti pois parkkikselta. Siinä vaiheessa pari hyypiötä oli jo tarjonnutkin kyytiä sillan toiselle puolelle. Yksi nuori Jorge antoi sitten meille kyydin maailman surkeimpaan paikkaan, mistä sit liftattiin takas Lissaboniin, haettiin viinipullot ja takas samaan hostelliin. Ihan kiva että näin pääsi käymään sillä hostelliin tuli illalla saksalainen Klaus, joka vei meijät hyvään kalamestaan syömään härkäset setit!

Aamulla mentiin oikein junalla siltojen yli aika kauas kyliltä huoltiksen pihaan Faro-kyltin kans heilumaan. Nuor (ja komia) rekkamies raitafarkuissaan tarjos meille aika pitkää siivua puoliväliin Lissabonia ja Faroa. Otettiin se ja päädyttiin taas tosi loistavalle paikalle. Tuli hämärä, ei kyytejä, mutta onneksi puissa sentään oli appelsiineja. Junat ei kulkenu mutta onneks kyyti lopulta lohkesi pois tuosta loukusta, tosin väärään suuntaan. Hypättiin kyytiin sen toivossa että päästäisiin jonnekin, josta sitten bussilla tai junalla Faroon. Saavuttiin puolen tunnin päästä pienen kaupungin bussiasemalle. Sieltä ei tietenkään ollut minkäänlaisia yhteyksiä Faroon, mutta yksi bussi sentään meni vielä jonnekin missä oli juna-asema. Tietenkin tuo jonnekin oli jälleen täysin väärässä suunnassa. Bussi myös lähti juuri sillä hetkellä aseman pihasta kun oltiin saatu asiamme selvitettyä. Onneksi joku ripeä poika juoksi bussin kiinni ja me kovasti kiitellen noustiin jousille. Taas oltiin menossa jonnekin tuntemattomaan.

Bussikuski painoi miljoonaa hullun kapeita ja mutkaisia teitä vanhalla keppivehkeellä ja meikä seuras vierestä ammattimiehen touhua oma keppi tanas. Sinne Grandolaan sitten perille päästyämme selvisi että junat siltä päivältä oli kaik jo män. Aseman vieressä oli halpa ravintolahotelli, jossa me syötiin alkukeittojen kera Mardu random-kalaa (siian tapaista kuulemma) ja minä mureaa Lammasta navat niin täyteen että oltiin lopulta todella tyytyväisiä ettei päästykään Faroon asti. Ruuat ja majoitus muuten maksoivat molemmilta yhteensä 51€, aamupala + appelsiinit hotellin pihan puusta included.

- Posted using BlogPress from my iPhone

Location:Hitch-hikers paradise

Juttuja Lissabonista

Okei, taas mennaan. Valittiin (valitsin) Coimbrasta Lissaboniin tosi huonon liftauspaikan. Se naytti Google Mapsin satelliittikuvassa ihan hyvalta mutta kun paastiin taas motarien yli hyppimalla tuolle autotullille niin totesimme sen ihan surkeaksi. Autot kaahasivat siita miljoonaa ohi ja toisesta rampista, mista autotullille tuli liikennetta vahan hitaammin, ei tullut koskaan ketaan. Puolen tunnin kohdalla annoin Marin hoitaa liftaamiset ja kaivoin repun kyljesta kitaran esiin. Hetken rampyteltyani hitaiden autojen rampista eteemme kurvasi tyomatkalla oleva keski-ikainen mies ja tarjosi kyydin suoraan Lissabonin keskustaan.

Lissabonissa majoituttiin Next Hosteliin (10,5€), joka on oikein mukava hostelli, mutta taalla ei ole minkaanlaisia eristyksia saati aanieristyksia. Aamulla heraa joko kylmyyteen tai siivoojien kaakatukseen. Torstaina kiertelimme kaupunkia kahden brassityton kanssa. Kaytiin vanhalla sporalla kumpareen paalla linnassa. Tuntui ettei spora voi millaan kiiveta niin jyrkkia makia, mutta niin se vaan sinne kiipesi. Isa meinas etta kumma kun kukaan ei ole viela laittanut vaseliinia raiteille.

Linna kasitti pelkat muurit ja niiden sisalla oli vain pari puuta ja sitten semmonen observatorio mista olis nahnyt kaupungin kaduille ja olis voinut vaikka vaklia ihmisia. Se ei kuitekaan toiminut kun oli niin pilvinen keli. Linnasta oli mahtavat nakymat kaupungin yli. Kandee menna.

Lissabonissa yritimme loytaa mulle juoksukengat, mutta loysin vain makeet buutsit. Olsin myos toivonut loytavani kameran linssipaalle suojuksen, mutta ei semmoistakaan nay missaan. Lisaksi haluaisin loytaa hyvat pikku kaiuttimet ja kamera-adapterin Ipodiin, mutta niitakaan ei loydy mistaan. Afrikkaan on siis mentava ilman tuommoisia hienouksia. Ehka se on ihan hyva etten paase ostamaan tuollaista turhaa rihkamaa. Eihan niilla nyt oikeasti mitaan tee.

Lissabon on oikein kiva kaupunki. Loysin taalta squatin, mutta se ei oikeasti ollutkaan squatti. Sitten loysin taalta pienia kivoja mutkaisia katuja, ransistyneita taloja, mummoja, musaelamaa, herkullisia leivoksia, museoita ja suuren kaupungin tuntua ghettomaisine katuineen. Taalla olisi vaan todella paljon mukavampaa jos olisi vahan lampimempi. Vois tulla seuraavalla kerralla tanne vaikka syyskuussa.

Sunnuntaina lahdimme kaymaan mannereuroopan lantisimmassa kohdassa, minne aikoinaan maailma loppui. Otimme junan (1,7€) pieneen Casaisin turistikaupunkiin. Rata kulki koko matkan ihan meren rannassa ja jos joku teista on joskus ajellut junalla Ranskan Rivieralla niin se oli just semmoista seutua. Cascaisin pikkukaupunki olisi voinut olla mika tahansa noista Rivieran pikkukaupungeista. Cascaisista sai pyoran lainaan juna-aseman vieresta ilmaiseksi kun naytti ajokorttia. Mulla oli vahan saatoa saada omani. Lahdimme rauhassa polkemaan ja jossain vaiheessa Mari huomasi etta on vain kaksi tuntia aikaa palauttaa fillarit. Samalla alkoi ihan hirvea ylamaki ja joka mutkan jalkeen ajatettelin etta eikohan se lantisin paikka ole tuon mutkan jalkeen.

Kaannyttiin reippaan tunnin ylamakipyorailyn jalkeen takaisin Cascaisiin koska fillarit piti palauttaa kello viideksi. Matkaa olis ollut jaljella enaa vajaa kilometri ja sekin alamakea, mutta meilla ei vaan olisi enaa riittanyt voimat pieneenkaan ylamakeen. Ens kerralla sitten vaikka helikopterilla perille. Paluu Cascaisiin oli kivaa Matti Johannes Koivu korvissa, miljoonaa alamakeen semmonen seitseman kilometria.

Nyt lahetaan liftaamaan kohti Gibraltaria ja mulla on upouusi Metallica-paita paalla.

Rento viikko Coimbrassa

Vietimme viikon Coimbrassa elaen tavallista kotiarkea. Nukuimme pitkaan, kokkailimme, pyorimme kaupungilla, tarinoimme ja katselimme paljon leffoja. Oltiin ehka niin poikki 4953 liftaamastamme kilometrista, etta oli aika jo hieman loikoilla, ja Miran kamppa antoi siihen loistavat puitteet.

Kun kolme yli 26-vuotiasta "en vielakaan tieda mika musta tulee isona" -ihmista istuttaa keittionpoydan aareen niin siina vierahtaa tovi jos toinenkin ja samalla tyhjenee muutama viinipullo.

Kirjoitan myohemmin lisaa paani sisalla tapahtuvista asioista, silla nyt opettelen laittamaan nama kuvat tanne paremmin. Siita ei tule todennakoisesti mitaan. Kaikki blogspotissa blogiaan pitavat tyypit ryhtyvat jossain vaiheessa lataamaan kuvansa Flickriin varmaan sen takia, etta tanne niiden lataaminen on niin helvetin hankalaa. Joskus kun tanne on ladannut kuvia toista tuntia ja painaa vahingossa jostain vaarasta nappulasta niin kaikki kuvat tarinoineen haviaa. Ja jos yrittaa saada noi kuvat jotenkin hienoon jarjestykseen niin ne haviaa jalleen.

Tassa vasemmalla seisoo upea auto: Renault 4. Minullakin on semmoinen. Portugalissa aika moni viela ajaa moista kaaraa. Miksi Suomessa kaikilla taytyy olla hieno uusi auto (tai auto ylipaataan) kun tallaisillakin kaunottarilla voisi kruisia. En minakaan silla paljon mitaan tee, mutta kun kerran viikossa ajelen, niin se on nannaa se.

Harvoin tulee suomessa myoskaan tormattya aqueducteihin. Taalla niita on melki joka kylassa. Luultavasti niita oli joskus joka puolella missa tarvittiin vetta.
Luultavasti vesi on myoskin parempaa jos pari sukupolvea on rakentanut tollaista aqueductia jostain vuorilta ja viimein se saapuu kylaan ja lapset saa vetta juodakseen. Tai en tieda osasko ne lapset sita silloinkaan arvostaa. Luultavasti saivat raipasta elleivat osanneet.

Seuraavassa kuvassa mummeli paahtaa jotain kastanjoita tai en ma muista mita. Ei ne jaa mun paahan, nimet meinaan. Fiilistelen vaan niita, eiko se riita. Niita paahdetaan ja tuosta sai eurolla niita 15 kappaletta. Aika tarkkelys-pitoista kamaa
olivat. Menisivat varmaan jonkun juoman kanssa paremmin alas.
















Mummeleita on kiva kuvata. Kun otin kuvaa koria kannattelevasta mummosta, pelastyin mummelin tuimaa ilmetta niin etta kuva tarahti.














Bileet viimeisessa kuvassa. Saa nahda minne tama teksti ilmestyy kun taa hommeli tilttas.

Salamanca ja saapuminen Coimbraan

Corellasta Jose Luisin luota pääsimme vielä samana iltana aika pitkän matkan eteenpäin Salamancaan saakka, vaikka aloitimmekin liftauksen vasta kello 16 aikoihin. Ensimmäinen kuskimme oli kotoisin Perusta - toinen perulainen kuskimme so far. Täytyy olla hienoa maa. Toista kyytiä odotimme taas aika pitkään autotullin porttien edessä (maksullinen motari), mutta sitten viimein kyydin saatuamme pääsimme vilkkaan Burgokseen ja Salamancaan vievän tien varrelle huoltoasemalle, josta seuraava kyyti irtosi ihan heti autosta noustuamme. Siinä ei vessaan oikein ehditty vaikka hätä olisi ollut. Huoltoasemalta kyydin antaneen pakettiautoilijan kanssa jaoimme Jose Luisin mummon mukaan pakkaamia eväitä ja hän vei meidät ystävällisesti vähän ohi reitiltään, hyvälle liftipaikalle huoltoasemalle heti motarin viereen. Vaikka kello oli tuossa vaiheessa jo yli kahdeksan illalla jatkoimme liftausta kylmästä tuulesta huolimatta. Oli niin hyvä draivi päällä. Huoltoaseman likat ja rekkakuskit naureskelivat kylmässä tuulessa horjumisellemme ja epäonnisille kyytitiedusteluillemme. Saimme kuitekin aika lyhyessä ajassa kyydin kahdelta mukavalta ja englannintaitoiselta eläinlääkäriltä Salamancaan. Kuski oli vanha liftari myös ja halusi nähdä ennen kyytiin nousemista passin tai ajokortin. Hän kertoi liftailleensa aina ajokortti tai passi kädessä. Mikäs siinä, tapansa kullakin. Minä pidän kyllä mielummin passini rinkan pohjalla, hukkaisin sen taas kuitenkin.

Vietimme yön Salamancassa ja aamulla Marin laulettua minulle (!) juhlin syntymäpäivääni rikkomalla hotellin ikkunan aurinkoverhon. Lähdimme äkkiä siitä sitten lipettiin ja saavuimme jälleen aika vaivalloisen liftausurakan jälkeen viimein Coimbraan kauhajokisen yhteisen kaverimme Nevalan Miran luokse. Jee! Illalla pidimme pirskeet meikäläisen 29-vuotisen taipaleen kunniaksi ja pyörimme baareissa kuuteen asti aamulla.

Liftausteknistä tietoa, teknoa, oliivejä ja muita juttuja

Jos jotakuta mietityttää miten tämä liftaushomma oikein toimii niin voi tutustua seuraavanlaisiin nettisivustoihin: http://hitchbase.com , http://hitchwiki.com Noilta sivuilta ja monilta muiltakin sivuilta löytyy perustietoa liftauksesta ja mikä tärkeintä, niiltä löytyy aika kattavasti kaikenmoisten kaupunkien (ympär mailman) parhaat liftauspaikat eri ilmansuuntiin. Sieltä mäkin katson aina liftimestat ja jos semmoisia ei ole saatavilla niin google mapsillä tulee etsittyä kaupungin liepeiltä huoltoasema tahi muu ramppi jolta lähteä liftailemaan. En mä oikein enää edes muista miten sitä tuli aikaisemmin liftattua kun ei ollut noita sivustoja saati google mapsiä. Paikat löytyi kait säkällä ja muutaman kilometrin ramppauksella.

Mutta sitten taas tämän matkan pariin. Tuo alkubrief tuli tuohon oikeastaan sen takia kun rupesin miettimään miten vaikea tämä viimeinen etappi Barcelonasta tänne Coimbraan olikaan. Vaikkakin koimme jälleen kaikenmoista siistiä, oli matka aika pitkä ja vaivalloinen.

Otimme paikallisjunan Barcelonasta Castellbisbalin asemalle n. 20km päähän steissiltä. Sieltä ramppasimme läheiselle huoltoasemalle ojien poikki junaradat alittaen ja kengät sotkien. Jonkun pellon poikki rämmityämme olin kadottanut kameran linssisuojuksen. Huoltoasemalla Mari pesi lenkkarinsa tuulilasinpesuun tarkoitetuilla vehkeillä ja minä potkin puhtaaksi kirpparilta löytämäni aivan mahtavat Meindl-trekkikenkäni löytäen siinä sivussa pahvilaatikon johon raapustimme jälleen tekstin Zaragoza. Eka kyytimme, juuri eläköitynyt reipas liikunnanopettajanainen, oli vanha liftari itsekin. Hän kutsui meidät luokseen kun taas palaamme Barcelonaan. Seuraava kyytimme oli meidän ikäinen nuori jamppa, joka oli loukannut lumilautaillessaan jalkansa eikä voinut enää tehdä hiihdonopettajan töitään. Aika perzeestä kun oli niin hirveän sympaattinen ja mukava nuorimies. Seuraava kuskimme ajoi nahkaverhoiltua isoa hienoa Renaultiaan, näytti Georgialaiselta (mistä oli myös kotoisin) 50-vuotiaalta parittajalta ja kuunteli mm. Båten Annaa ja muuta paskaa teknoa ihan täysillä. Siis IHAN TÄYSILLÄ. Onneksi georgialaisen puhelin sentään soi pariin kertaan ja musa oli sen aikaa hiljaa. Seuraavaksi pääsimme rekan kyytiin. Bulgarialainen kuskimme kuunteli hyvää rokkia ja vaikutti muutenkin oikein mukavalta mieheltä. Jostain syystä hän kuitenkin jätti meidät melkein autiolle huoltoasemalle 60km päähän määränpäästään odottamaan pariksi tunniksi seuraavaa kyytiä. Seuraavaksi juuri töistä päässyt rempseä keski-ikäinen espanjalaisnainen vei meidät Tudelaan, josta vielä liftasimme edellisissä kuvista tutun Jose Luisin jazztupakalta tuoksuvaan Jeeppiin.

Josen kyydissä menimme 15km päähän Corellaan toteamaan ettei sieltä löydy majoitusta ja sitten jälleen hänen kyydissään takaisin Tudelaan. Joimme löytämämme hostalin baarissa oluet ja siinä samalla sovimme että menemme aamulla yhdessä Jose Luisin perheen oliiviviljelmille töihin.

Aamuseiskalta soi kello, jota hetken torkutettuamme nousimme tutun Jeepin kyytiin. Haimme mummolasta eväät sekä verkkoja ja koreja oliivinkeruuta varten. Sitten nappasimme Jesuksen hallilta peräkärryt ja lähdimme kohti plantaaseja. Oliivien poimiminen oli aika yksinkertaista hommaa. Ensiksi levitimme kaksi n. 8 m2 kokoista verkkoa kolmemetristen puskaa muistuttavien oliivipuiden alle, jonka jälkeen Jesus kävi läpi jokaisen oksan, jolla oliiveja oli, Stihl-merkkisellä poimintavehkeellä. Stihl eli Tilhi repi ja varisteli hienovaraisesti oliivit verkon päälle jonka jälkeen me muut poimimme loput oliivit käsiin samalla tyylillä kuin marjapuskasta olisi marjoja poiminut, mutta pudotimme ne vaan suoraan maahan verkon päälle. Sen jälkeen verkko joko siirrettiin seuraavan puun alle tai jos se oli jo täynnä oliiveja, oliivit tyhjennettiin peräkärryyn. Nelisen tunnin aherruksen ja eväspaussin jälkeen oliivit menivät puristettaviksi öljyksi ja me menimme Jose Luisin mummolaan juhlalounaalle. ->Kuvat.

Suihkun ja ruaan jälkeen hyvästelimme mummelit ja Jesukset ja Jose Luis vei meidät tienristeykseen liftailemaan ja jatkamaan matkaamme jälleen uusia kokemuksia rikkaampina.

Jaakko & Jay kiertää kans!

Vaikka tämä onkin jo vähän vanha juttu niin pistän sen silti tänne.

http://ylex.yle.fi/ihmiset/jaakko-jayn-kiertueblogi/viisi-kysymysta-jaakko-jaylle

ja tässä vielä hulvaton Punk-Duo Jaakko & Jayn kiertueblogi.

http://ylex.yle.fi/ihmiset/jaakko-jayn-kiertueblogi



hähää

Barcelona, oliivifarmi, teknoa, lompsia ja muuta sellaista

Viimein Coimbrassa Miran luona juhlimassa syntymäpäiviäni. Siinä vasemmalta oikealle Nanna, Tiego, Mira, miran kämppis, meitsi ja Mari.

Huoltoasema Ciudad Rodrigossa. Sieltäkin oli aika vaikea päästä pois. Mari liftaa aivan innoissaan.

Keski-ikäistyvä juhlakalu hajoitti aamulla ensitöikseen hotellihuonetta. Kuvassa myös ystäväni Kimmo.

Työpäivän jälkeen menimme syömään Jose Luisin mummolaan. Menu oli seuraavanlainen: alkukeitoksi saimme Cocido Madrilenoa, sitten pöytään sateli herkullisia ruokia: Pella con besanel (herkullinen parsalaatikko), Albom digas (maukkaita lihapullia), Conne de Geido (keittolihat soppaliemen valmistuksesta), Cardo (sellerin tyyppinen kasvi paloiteltuna etikkä-öljy-liemessä). Kahvien kera maistelimme itsetehtyjä Pacharan-likööriä ja makeata Moscatel-viiniä.

Noissa nimissä saattaa sitten olla kirjoitusvirheitä.

Barcelonasta Portugaliin liftatessamme, törmäsimme tässä oikealla istuvaan Jose Luisiin, jonka perheen oliivifarmille menimme päiväksi töihin. Evääksi vasemmalla istuvat Jesukset olivat pakanneet Tortilla De Patataa, kanaa, salamia, patonkia, sardiineja, leipää ja paikallista punaviiniä. Nam.

Keskellä vip-katsomo. Barcelona.

Barcelonan olympiakylä teki minuun suuren vaikutuksen. Vain Venäjältä ja muista entisistä ivy-maista löytyy yhtä upeeta arkkitehtuuria ja kauniita monumentteja.

Mardu, argentiiinalaiset ystävät, Juuso ja Voll Dammit muutama tunti ennen kuin lompsa sai kyytiä. Huomatkaa uusi Great Lake Swimmers-paitani. Kitaranikin on päässyt ensimmäistä kertaa kuviin.

Miekkonen vietti siestaa Kolumbuksen patsaan likellä, Barcelonassa. Me makoilimme nurtsilla eritteiden tuoksussa.