Ranskan alpit & viileampi ilmasto on tosi jees.

Ei niin miellyttavien Saigonin kokemusten jalkeen mieleni teki lahtea hieman vuorille mietiskelemaan. Olin lueskellut Lonely Planetista Dalat-nimisesta kaupungista, joka kirjan mukaan muistutti Ranskan alpeilla sijaitsevia kaupunkeja. Ostin Huen kaupunkiin asti "Open buss ticket"-lipun, jolla sain hypata bussin kyydista matkan varrella oleviin kaupunkeihin ja taas kavuta uudelleen bussin kyytiin milloin sitten halusinkaan jatkaa matkaani. Bussini korotteli pitkaan lapi Vietnamin maaseudun ja parin kaupungin, kunnes se alkoi kavuta ylamakeen ja saavuttaa verkkaisesti korkeampia ja korkeampia kumpuja. Jossain vaiheessa tien varressa alkoi vilista havupuita ja lampotilakin alkoi viileta. Kaupunkiin paastyani loysin majapaikan iisisti ja tormasin hotellini aulassa saksalaiseen Stephaniin, jonka olimme Saigonissa Pauliinan kanssa huomanneet terassilla istuessamme, tarkkaillessamme ohitse pyyhaltavia reissaajia. Lahdimme pyorimaan yhdessa kaupungille ja iltasella istuimme huoneidemme parvekkeille (jotka sattuivat olemaan vierekkaiset) siemailemaan Saigon beeria ja kuuntelemaan musaa. Stephanilta loytyi aika paljon musaa viime vuosikymmenelta. Pistin Bushin Sixteen Stonen soimaan nostalgiatunnelmissa ja kehuskelin ostaneeni oman levyni saksasta 14-vuotiaana. Sitten loysin Stepahanin Ipodista vielakin helmemman teoksen: Valse Tristen Hermovasara. Kauhajokista melsketta jo vuodesta -83!

Dalatissa liikkuminen oli mukavaa pienen koonsa vuoksi. Vaikka pikkuisia makia tuli kavellessa siella taalla vastaan, ei vastus ollut kummoinen kun viilea lampotilakin oli myota pikku reippailuissa. Kaupungista loytyi lisaksi kokoonsa nahden kivasti nahtavaa ja puuhaa, vaikkakin kaupungin keskella sijaitseva jarvi olikin siltatyomaan alta tyhjennetty. Ehka kreisein talo missa ikina olen vieraillut oli nimensa mukaisesti Crazy House. (googlatkaa "Crazy House Dalat", kuvia ei ole antaa kun Kurkkumata on mustalla listalla Vietnamissa). Talon on suunnitellut ja rakentanut Vietnamin entisen varapresidentin Moskovassa arkkitehdiksi opiskellut tytar. Sain jopa kunnian tavata hanet! Talo on edelleen under construction ja se tuskin tulee ikina taysin valmistumaankaan yha kreisimpien laajennusten takia.

Vein meita kaupungin pikku kujia pitkin randomilla paikasta toiseen ja jossain vaiheessa Stephanin kysyttya mita me oikein teemme, totesin etta talla tapaa sita saattaa saada vaikka kutsun jonkun kotiin kaljalle. Mentyamme museojunalla 7 kilometrin paassa sijaitsevaan pikkukylaan jatkoimme jalleen pyoriskelya metodiani hyvaksi kayttaen. Viiden minuutin haahuilun jalkeen istuimme jonkun talossa, hyvaan vauhtiin paasseen seurueen kanssa juomassa alkoholipitoisia juomia. Kommunikointimme ontui hieman alussa, mutta parin ryypyn jalkeen aloimme jo olla samalla jutun tasolla. Jossain vaiheessa isantamme soitti jollekin ja tyonsi kannykan kouraani. Langan paassa nais-aani puhui englantia ja lyhyesta keskustelustamme ymmarsin hanen olevan opettaja ja hakevansa minut pian kouluunsa puhumaan oppilaille. Tassa vaiheessa museojunan viimeinen vuoro lahti takaisin kohti Dalatia ja Stephan koki jarkevimmaksi vaihtoehdoksi juosta jo liikkeelle lahtenyt juna kiinni. Mina jain istuskelemaan mukavassa seurassa sohvalle ja uudet ystavani tayttivat mukiani sita mukaa kun siemailin epamaaraisia alkoholijuomia.

Tytto saapui paikalle ja helpotuksekseni han ei ollutkaan tullut hakemaan minua koululle, vaan hanet oli kutsuttu paikalle kaantajaksi. Isantani alkoi olla aika moisessa sivutuulessa ja otti kadessani kiiluneen rannekellon omaan kateensa. Naytti silta kuin han ei haluaisi siita luopua ja kaantajaksi saapunut tytto sanoikin, etta isanta haluaisi minun antavan jonkun lahjan, jotta han siten muistaisi minut. Yritin turhaan perustella kellon tarkeytta minulle saadakseni sen takaisin, mutta sekaan ei tuntunut tepsivan. Keksin viimein keinon voittaa kelloni takaisin: haastoin isannan kadenvaantoon.

Lahdin vieraiden ja isantavaen sammuttua takaisin kaupunkiin kello kadessani, kaantajatyton, Don mopon kyydissa. Matkalla Do naytti minulle ranskalaisia villoja ja muita siisteja paikkoja ja halusi vieda minut viela seuraavanakin paivana ajelulle. Kiertelimme seuraavan paivan kaupunkia ymparoivia vuoristoteita ja nain monet padot ja niiden myota syntyneet jarvet. Naureskelin partaani turisteille, jotka olivat maksaneet mopo-kiertoajeluistaan 20$ dollaria.

Iltasella menimme Stephanin kanssa backpackerien suosimaan baariin ja tapasin siella jalleen amerikkalaisen Benin, johon tunnun tormaavan koko ajan, minne menenkin. Benilla on loistava blogi osoitteessa bengobengo33.blogspot.com. Onnistuin aamusella kapuamaan bussiin, joka vei minut krapuloimaan seuraavat pari paivaa Nha Trangiin.

Erikoinen tapaus

Pyorin reipas viikko sitten Saigonissa etsimassa halvempaa majapaikkaa. Eraan hotellin aulassa rempsea indonesialaismies luuli minua Kenny Rogersiksi. Olin kovin otettu kohteliaisuudesta ja jain juttusille taman, vaikka nyt Jinin, kanssa. Han esitteli minulle myos mukavan siskonsa Ginan. Kun kerroin olevani Suomesta, he innostuivat ja Jin kertoi etta Ginan tytar tai joku sukulaislikka (jai siina epaselvaksi) oli juuri muuttamassa Suomeen.He pyysivat minua auttamaan ja kertomaan hieman vinkkeja, joten sovimme tapaavamme myohemmin paivalla.

Tapasimme kahvilassa ja Jin tilasi meille mehut. Han kertoi etta Gina, tytto ja taman seta saapuisivat ihan pian. Jin vaikutti kovin joviaalilta bisnes-henkiselta aasian-kosmopoliitilta. Puhelin soi taman tasta. Hetken paasta kahvilaan saapuivat oikein hyvantuuliset Gina ja seta-Alan. Rupattelimme taas hetken ja kysaisin ohimennen milloinkohan tama tytto saapuisi paikalle ja Alan vastasi etta meidan taytyisi menna heidan luokseen hanta tapaamaan. "Juothan sina kaljaa?", kysaisi Alan, ja "ethan pahastu jos menemme heidan luokseen maistelemaan kaljaa vietnamilaisen barbeque-lounaan kera?".

Laksimme siis taksilla heidan taloaan kohti, Jinin jaadessa kaupunkiin. Taksissa oli hauskaa. Gina kertoi koko suvun olevan nyt koolla haiden takia. Han kertoi myos vaihtaneensa rahaa shoppailua varten ja sivulauseessa etta dollaria vastaan han oli saanut 10 000 dongia. Takerruin tuohon, silla oikea kurssihan on jotain 19 300 dongin luokkaa. Gina valitteli sinisilmaisyyttaan ja kiitteli minua kovasti oikaisusta. Jossain taksimatkan vaiheessa he huomasivat kuskin ajattavan meilla ylimaaraisen lenkin ja toruivat kuljettajaa ja valittelivat kuinka sita aina turistia huijataan. Niinpa.

Paastiin perille talolle, jossa meita oli vastassa charmantti, noin 65-vuotias Frank. Frank tyonsi kaljan kouraani ja rupesi kyselemaan monenmoista ja kertoi itsestaan kainkenlaista. Han kertoi opiskelleensa Kaliforniassa taloustieteita ja tehneensa uran Aasiassa eri kasinojen johtajana. Hanen englantinsa oli todella fluenttia ja siella taalla vilisi hienoja sanoja, joita aasialaisen suusta harvoin kuulee. Hetken paasta ruuat olivat valmiina ja meidat kutsuttiin poytaan. Tarjolla oli monenmoista silavaa, kalaa ja riisia. Syotyamme jatkoimme taas juttelua Frankin kanssa. Aloin vahan ihmetella, etta missakohan tama Suomeen muuttamassa oleva tytto oli ja kysaisin. Hanen kerrottiin saapuvan ihan tuossa tuokiossa.

Frank osoitti poydalla olevaa luksusristeilijan pienoismallia ja kertoi etta tama Costa Serena-laiva oli Vietnamissa ja etta he olivat avaamassa sinne juuri Kasinoa. Han kertoi kuinka Vietnamissa ei ole ollenkaan elakejarjestelmaa ja etta hanen kuitenkin pitaisi pian vetaytya Kasinohommista elakkeelle. Han tarvitsisikin minun apuani elakerahoituksessa. Frank kertoi etta avajaispaivina kasino antaa asiakkaiden voittaa 300 000$ kasinon rahoja. Se ei olisi keneltakaan pois jos mina menisin sinne pelaamaan hanen rahoillaan hanen puhuttuaan jakajat ja turvamiehet mukaan juoneen, ja voittaisin iisisti 20 000-30 000$, josta saisin pitaa itse 25%. Han pyysi minua siirtymaan talon ylakertaan, etta voisimme jutella hieman tarkemmin ja etta han voisi opastaa minua Black Jackin saloihin. Paastyamme huoneeseen kerroin hanen sekoittaessa korttipakkaa, etta mina en ehka ole kovin kiinnostunut tarjouksesta enka oikea mies hommaan. Kattelimme sitten ja palasimme takaisin alakertaan ja Gina lahti saattamaan minua kaupunkiin.

Kyselin edelleen Suomeen muuttavasta tytosta ja Gina kertoi etta voisin tulla tapaamaan hanta parin tunnin paasta kahvilaan, jonne ekat treffitkin oli sovittu. Gina ajelutti minut taksilla takaisin keskustaan (talla kertaa taksi ajoi suorinta tieta yllattaen) ja pyysi minua viela maksamaan taksin. Annoin Ginan kuitenkin hoitaa sen, hyvastelimme ja lahdin hamillani kertomaan seikkailustani Pauliinalle.

Sitten parin paivan paasta Pauliinan jo lahdettya omille teilleen, olin syomassa intialaisessa, kun vieruspoytalaiset filippiinilaisnainen ja -mies rupesivat juttusille. Heilla tuntui olevan hyva meininki paalla ja kovin paljon asiaa joten pyysin heita poytaani. Nainen (22v) kertoi tyoskentelevansa Filippiineilla uutistoimituksessa ja halunneensa tehda kansainvalisia uutisia, joten kanava oli lahettanyt hanet reissaamaan ensin. Mies, hanen veljensa (n.40), kertoi olevansa Sony Companyn palveluksessa ja reissaavansa tyon puolesta paljon. Vaikka minulla ei ollut mitaan syyta epailla taaskaan mitaan huiputusta paatin ottaa varman paalle ja pyysin saada ottaa heista kuvan ja sahkopostitkin vaihdettiin het silleen. Kuvailtiin hyvissa fiiliksissa ja naureskeltiin ja tarinoitiin. Tarinankerronnassa alkoi olla samoja piirteita kuin pari paivaa sitten. He eivat olleet uskoa etta olin todella jo 29-vuotias. Heidan mielestaan naytin 25-vuotiaalta runsaassa parrassani, joka mielestani vanhentaa minua kymmenella vuodella. Tytto myos siristeli silmiaan semmoiseen tyyliin johon Palosen poika ei ole niin tottunut.

Mies alkoi kertoa heidan isoisoaidistaan, jolla olisi tanaan 102-vuotis pirskeet ja etta han haluaisi kutsua minut myos mukaan juhlimaan. "Juothan sina kaljaa?", han kysaisi ja mulla iski hullut bon voyage-ilmiot paalle! Juhlissa olisi luvassa hieman barbequeta ja hyvaa meininkia. Lahdettaisiinko taksilla juhlimaan?

Oltiin kaikki saatu syotya ja maksettua, joten lahdimme yhdessa pois ravintolasta. Oli todella vaikea uskoa heista, etta heilla olisi jokin taka-ajatus tassa taustalla ja olinkin aika ymmallani siina kavellessamme. Kun paastiin isomman kadun varteen taksitolpalle, sanoin etten paase millaan viela juhlimaan ja etta voitaisiinko tavata myohemmin. Sovimme tapaavamme tuolla paikalla neljan aikoihin. Paatin tehda oharit ja lahetin vahan ennen neljaa tytolle mailin etten millaan paase heidan juhliinsa. Hanelta tuli takaisin todella toruva viesti parin paivan viiveella. Siitas saivat!

Harmi vaan kun jai mummeli nakematta ja se etta olisko ne pileet olleet mahdollisesti jopa samas mestas kuin missa aikaisemmin olin kaynyt.

Otetaan iisisti

Olimme yhteensa vissiin 5 yota Phu Quocillaa ottamassa todella rennosti. Pelasimme yhtena paivana koko paivan palloa joko vedessa tahi hiekalla, silla seurauksella etta kuoriudun nyt viikkoa myohemmin koko ylakropan ihostani. Pari paivaa palamiseni jalkeen, kun pystyin jalleen liikkumaan, teimme paivaretken snorklaamaan koralleille ja kalastelemaan pikku saarten ymparille. Eraalla pikku saarella oli todella houkutteleva mokki + kaivo (kuvassa missa maakin olen partani kera). Tietenkin uin sinne tsiikailemaan tarkemmin ja muutenkin hyppelin venheen kyydista voltteja, tai siis voltin. Sinne voisi joskus palata Robinson Crusoilemaan! Pelasimme korttia myoskin aika paljon ja maistelimme makoisaa paikallista Lime-rommia, joka maksoi euron pullo. Oli todella rentouttava viikko! Olisikohan mulla pistaa viela pari kuvaa, joista rentous todella selviaisi. Katsotaas


Phu Quocilta suunnattiin Ho Chi Minh Cityyn, eli Saigoniin. Taalla sita viiletetaan siis nyt.

Jarkyttava Phnom Penh

Pikkuisten nollausten jalkeen paastiin tutustumaan paakaupunki Phnom Penhiin. Kaupungissa on tilastojen mukaan n. 2 miljoonaa asukasta ja sielta loytyy vain harvoja yli 3-kerroksisia taloja, joten se on hyvin laajalle levittynyt pitaja. Hetken siella pyorittyamme selvisi ettei siella ole syyta oleilla turhan pitkaan.

Phnom Penhilla on kuitenkin erikoinen historia Khmer Rougen ajoilta. Khmer Rougehan oli kapinallis/vallankumouksellinen- joukko, joka otti vallan Kampodzassa 1975 johtajanaan hirmuhessu Pol Pot. Pol Potin visiona oli katkaista kaikki valit etenkin jenkkeihin ja muihinkin kapitalisteihin ja tehda Kampodzasta yyber-kommunistinen mesta. Koko Phnom Penh tyhjennettiin yhden tai parin paivan aikana ja vaesto pakotettiin landelle riisipelloille sen perusteella missa sattuivat Khmer Rougen joukkoja kohdatessa olemaan. Eli jos aiti sattui olemaan kaupassa juuri kun Khmerit tulivat kotiin, lahtivat kotona olevat perheenjasenet paikkaan x ja kun aiti viimein kohtasi jossain pain kaupunkia Khmerit, pistettiin hanet paikkaan y, sen kummempia kyselematta. Ei ollut enaa kuin yksi perhe: valtio. Kun Khmer Rougen valta viimein kukistui, Vietnamin joukkojen vapauttaessa maan ja vallatessa Phnom Penhin n. 3 vuotta myohemmin, pystyivat elossa olevat perheet jalleen nakemaan toisensa. Noiden kolmen vuoden jalkeen tosin perheesta ei valttamatta ollut enaa ketaan elossa, silla Khmerien siivoustiimi seka riisipeltojen kehnot tyosuhde-edut: kaksi nihkeata riisikeittoa paivassa 12h tyosta karsivat kummasti vakea (eri arvioiden mukaan 1-3 milj. ihmista).

Kavimme yhden paivan aikana katsomassa Khmer Rougen Killing Fieldsit seka Tuol Sleng Genocide-museon. Killing Fieldseilla paastettiin ihmisia hengistaan, muistaakseni 7 ihmista paasi pakenemaan sielta. Security Prison 21:ssa, josta kukaan ei selvinnyt, (eli nykyinen Tuol Sleng Museum) kidutettiin ja sitten teloitettiin ihmisia. Tuol Slengissa hirveydet todella konkretisoituivat esilla olleiden tuhansien teloittettujen kasvokuvien muodossa. Khmer Rouge otti vangeistaan kuvan ennen ja jalkeen.

Phnom Penhista jatkettiin matkaa Vietnamiin bussi+paatti-yhdistelmalla. Pikkubussi vei meidat ensin tunnin verran pois PP:sta Mekongin varteen, josta meidat kaappasi kyytiinsa pieni 15 hengen venhe. Vene kulki todella hitaasti, silla se otti jokaisen rannalla huiskuttelevan kyytiinsa. Kerran kyytiin nousi kaveri moponsa kanssa! Rajalle viimein paastyamme ja leimat saatuamme, vaihdoimme botskia. Tama botski poikkesi pian pienemmalle Mekongin sivujoelle (Kauhajoen kokoiselle leveimmillaan), jonka rannoilla rahtilaivat pakkasit sisuksiinsa riisia, kuskien rentoillessa riippumatoillaaan. Joella oli melkoinen trafiikki. Koko ajan vastaan tuli ja ohitsemme meni paatteja kuljettaen joko riisia tai puutavaraa (sidottuna veneen kylkiin). Joen rannoilla oli sahoja, telakoita, riisinkuivattamoita ja kylia siella taalla. Pienia puisia losseja, ja hataria yhden lankun levyisia korkeita siltoja. Todella mielenkiintoista ja mina olin pakannut kamerani pois.

Vietimme yhden yon lahella rajaa Mekong Deltalla eraassa pienessa kaupungissa ja otimme aamulla bussin kohti rannikkoa ja Phu Quocin saarta. Bussissa tapasimme ruotsalaisen Antonin, jonka kanssa jaoimme majapaikkamme Phu Quocin rantabungalowille paastyamme.

Yksin matkassa

Istuskelin kaposella mopon tarakalla 10-kiloinen rinkka selassa viitisenkymmenta kilsaa ristiselka nitisten, kunnes tajusin kysya kuskiltani, josko rinkkani saisi kulkemaan jossain muualla. Kuski otti rinkan haarojensa valiin (niin taalla on tapana kuljettaa rahtia) ja selkani sanoi kiitos kiitos. Auringon laskiessa saavuimme Koh Kerin temppeleiden likille pieneen kylaan, jossa taisin sina paivana olla ainoa kaukaa tullut yopyja. Kuvailin viela hieman lentopallon peluuta ja lehmia keskella kylanraittia. Soin nuudeleita ja kyselin siina sivulauseessa tarjoilijalta mopokuskia huomiselle. Nukuin makiasti ilman tuuletinta!







Aamulla rokkia kuunnellessani fiilistelyni keskeytti oveen koputus. Olin illalla nuudelit suussa ilmaissut itseani ilmeisen hyvin englantia taitamattomalle yleisolle: Oven takana seisoi pensalta lemahtava kaveri mopokypara kainalossaan. Istuin hetken paasta tyytyvaisena mopedin tarakalla rinkka kuskin haaroissa, temppeleiden vilistessa taustalla. Suunnittelin tutkivani tarkemmin isoimmat mohkaleet ja muille temppeleille sai riittaa kömärinki*. Piti ehtia Tbang Meancheyhin viela ennen hamaraa.


Koh Ker oli kovin pyramidia muistuttava asia. Kummallista etta sielta taalta tellusta loytyy samankaltaisia jameria rakennelmia, ajalta ennen lennattimia. Ufot lienevat levittaneen nouhautansa lautasillaan jos Af Grannilta kysyisi miksi.





Istuin sina paivana tarakalla liian monta tuntia, mutta korvaukseksi näin roppakaupalla kaunista maaseutua. Näin myos koko joukon banaaniplantaaseja ja metsateollisuuden makuun muokattua luontoa: silmankantamattomiin tikkusuoria puurivistoja. Siksipa kai kiinalaiset niin halukkaasti hienoja teitaan sinne Kampodzan korpeen raivaavat. Kiina (tahi joku muu) riistaa, Kampodza saa tien. Onko reilua? Tuskin Kampodza ainakaan niita puita saa. Saapahan maaseudun viela onnellisen oloinen ja turhia tarpeita kaipaamaton vaki surkean tyon, riistopalkalla. Semmoosta.






Paasin Tbang Meancheyhin useita tunteja ennen auringolaskua. Kavin kaupassa ostamassa jotain ja jain rupattelemaan myyjalle, joka yllatyksekseni puhui kelpo englantia. Pyoriskelin myohemmin kylilla, ihmettelin kiinalaisen uuden vuoden jalkiloylyja ja yritin loytaa itselleni kuskin ...through the Jungle. Kyyditsijat kyselivat palveluksistaan lompsalleni liian isoja summia ja paatin skipata koko viidakkoreissuni. Minun oli siis tarkoitus menna Tbang Meancheysta lapi viidakon Stung Trangiin (itaan yli Mekognin), todella huonokuntoista tieta pitkin.


Illalla nalissani en loytanyt luontaisen kaltaiselta aromilta haiskahtamatonta ravintelia ja paatin menna kauppaan ostamaan jotain purtavaa ja rupattelemaan tuolle aikaisemmin tapaamalleni kassaneidille. Kaupan edessa rupateltuamme selvisi etta han ei ollut kaynyt ollenkaan kouluja ja oli oppinut puhumaan englantia ollessaan Malesiassa sisakkona 16-vuotiaasta asti. Han oli juuri palannut huolehtimaan sairaasta aidistaan, asuttuaan nelja vuotta Malesiassa, ja oli onnekseen saanut heti toita kaupasta. Kyselin palkankin ja kehotin pyytamaan 50$ kuukausipalkan sijaan 60$ englannin skillsien takia, mutta se ei olisi kuulemma ollut reilua muita tyontekijoita kohtaan. Oli jannaa yrittaa selvittaa, etta olin kotoisin Euroopasta ja Suomesta, kun tytto ei osannut osoittaa kartalta omaa kotimaataankaan.


Bongasin lonely planetista (opaskirjanen) itselleni seuraavan kohteen Kompong Thomin, suomalais-kampodzalaisen ravintolan takia. Kaupunkiin saavuttuani sain kuulla pyoran vuokraajaltani, etta ravintoloitsija-pariskunta oli pakannut kamppeensa puoli vuotta aikaisemmin ja perustanut uuden bisneksen Sihanoukvilleen. Fillaroin böndella ja nautin halvasta hotellihuoneestani. Soin kelvottoman pizzan. Palautin fillarin ja jain litkimaan kaljaa mukavan pyoranvuoraajajampan ja hanen veljiensa kanssa. Kalja loppui pian ja mina tarjosin seuraavan 12-packin.

Seuraava kaupunki, josta loysin itseni, oli Kompong Cham. Aivan Mekongin kyljessa kolonialistisine pytinkeineen seisova Kompong Charmasi minut. Mekongin levealla rantabulevardilla puhalsi viilentava tuuli ja siina oli mukava ihmetella jokea virkistavaa sokeriruoko-juomaa nautiskellen. Illalla bulevardin valtasivat useat erikoiset tanssiporukat. Kymmenittain ihmisia keraantyi cover-teknoversioita soittavien pa-laitteiden ymparille tanssahtelemaan.

Suurimmat savarit sain kuitenkin seuraavana paivana. Nain aamulla Suomen voitokkaan jaakiekko-ottelun ja vuokrasin sen kunniaksi mopon ja kaasuttelin Mekongin keskella olevalle saarelle bambuista rakennettua siltaa pitkin (rakennetaan muuten sadekauden jalkeen joka vuosi uudelleen). Ajelin saarella ristiin rastiin pikkuisissa kylissa, pikkuisia teita pitkin. Lapset olivat aivan innoissaan, huutelivat helloutaan ja juoksivat mopon vierella joka puolella minne kurvasin. Joskus pysahdyin varjoiselle paikalla nauttimaan bambu-juomaa, sitten taas jatkoin huviajeluani.

Viivyin Kompong Chamissa pari paivaa ja paatin siirtya toiselle puolelle Mekongia ja parisataa kilometria pohjoiseen Kratieen. Hotellissa tormasin australialaismieheen, jonka kanssa saimme loistavan idean: Ostimme kopallisen kaljaa ja hieman jaata. Lainasimme hotellin kylmalaukkua ja istuimme parvekkeellemme ihailemaan Mekongin ylla hehkuvaa kaunista auringonlaskua. Jälki-maailmanparannus-tunnelmissani aamulla vuokrasin mopedin ja laksin tsiikaamaan makean veden delfiineja, jotka olivat aika metkoja veijareita.

Ostin lipun Phnom Penhiin 5$ dollarilla ehtoolla ja hyppasin bussiin aamulla. Bussi hajosi matkalla. Oli sairaan kuuma ja kyllastyin tien poskessa odotteluun. Pysaytimme lankkareiden kanssa pikkubussin, joka vei minut jalleen Kompong Chamiin. Sielta astuin bussiin joka vei minut Phnom Penhiin. Matka tuli lopulta maksamaan 12,5$. Pauliina oli ehtinyt jo mestoille ja hommannut halvan 4$ huoneen likaisen jarven rannalta.

*Kömärinki on Kauhajoella hyvin suosittua kansanhuvia. Tarkoituksena on ajaa laitetulla autolla Topeekaa (pääkatua) pitkin joko mahdollisimman hiljaa/lujaa Krouvin parkkipaikalta entisen Karikosken parkkipaikalle ja sitten taas takaisin.

Vanhoja outoja temppeleita metsissa

En tieda miksi lupailin kirjoitella Seam Reapista, tahi Siem Reapista, niinkuin olen sen aikaisemmin kirjoittanut, jonkinlaista kuvausta. Mahtavan temppelikompleksin viereen kasvanut turistin tarpeet tayttava kaupunki, siinapa se. Viihdyimme siella ihan hyvin vaikka se ei kummoinen mesta ollut.


Entas Angkor Wat sitten? Noh, lahdimme katsomaan auringonlaskua temppeleille ja pyyhalsimme pitkassa letkassa muiden tuktukien seassa. Olo oli aika juhlava kun Angkor Wat alkoi nakya pikkuhiljaa kauniissa valossa puiden takaa. Viimein kun olimme kohdalla ja koko komeus seisoi valtavana edessamme niin mietiskelin vaan miten uskomaton savotta Khmereilla on siina joskus ollut. Kaikki nuo Angkor Watin ympariston temppeleiden rakennuskivet on tuotu 50 km paasta uittamalla jokea pitkin. Joelta kivet on viela saatettu roudata toiset 50 km viidakkoa pitkin jonnekin etaammalle temppelirakennustyomaalle ja sitten niista on vasta paasty rakentamaan tempheleita. Jees, emme kuitenkaan jaaneet viela Angkor Watia tsiikailemaan vaan tuktukien letka vei meidat katsomaan auringonlaskua Bayon-temppelille. Kuva kertoo ehka kaiken. Auringonlaskun jalkeen kavimme viela iltahamarissa Angkor Watia fiilistelemassa kun kaikki turistit olivat jo lahteneet.


Herasimme aamulla, en edes muista miten aikaisin, ja kiiruhdimme pyorilla auringonlaskua tsiikailemaan Angkor Watiin. Pyoriskelimme aamupaivan Angkor Watin kimpussa. Yritin tajuta jotain uskomattoman hienoista kaiverruksista, joita temppelin kaikki pinnat ovat taynna. Jokaisella neljalla temppelin sivulla on koko pitkan sivun kokoinen kaiverrus-teos, joka kertoo ehka jonkun tarinan tai siis, enhan ma parissa tunnissa ehtinyt hiffata mista niissa on kyse. Mut hienoja olivat, ou jee! Niiden kaiverrusten merkityksista, historiasta, ja muista tarinoista voi sitten lukea vanhainkodissa. Otettiin jalleen fillarit alle ja lahdettiin ajelemaan metsiin etsimaan muita mystisia temppeleita. Ja loytyihan niita. Aika pian emme enaa jaksaneet pysahtya jokaisen vastaan tulevan temppelin kohdalla vaan tyydyimme vain toteamaan miten mahtava laja kivia siella metsan siimeksessa oli pinossa.


Pyorailimme koko paivan http://en.wikipedia.org/wiki/File:Karta_AngkorWat.PNG tuolla alueella. Valilla piti ryystaa limpparia, istua varjossa romahtaneiden rakennelmien paalla ja fiilistella, etta jaksoi taas koluta temppeleita. Parhaat hetket olivat ruoka-aikoina, jolloin pakettituristit vietiin Seam Reapiin syomaan. Silloin jossain temppeleissa oli todella rauhallista, saattoi jopa saada kuvan ilman ihmisia.


Sunnuntaina lahdimme Seam Reapista samalla tuktukilla kohti seikkailujamme. Pauliina jai orpokotiinsa, mina nousin mopon tarakalle pitkalle matkalle, josta kerron ehka huomenna.