Kurkkumätä

Kiiruhtamalla raikkaaseen Kiinaan

2010-05-09T20:10:00.001-07:00

Kerroinkohan edellisessa blogauksessa miten vietin jalleen uutta vuotta Laosin paakaupungissa Vientianessa? No, siella vesi roiskui ja oli kivaa. Kavin mysteerisessa pohjoiskorealaisessa ravintolassa. Ruoka oli hyvaa, sita oli riittavasti ja tarjoilijatytot olivat oudon viehattavia. Vientianesta suuntasin paivaksi Vang Viengiin, se reissu maksoi 600 euroa. Vang Viengin jalkeen vietin about 60 tuntia busseissa kuunnellen musaa ja mietiskellen kunnes saavuin Kiinaan. Ah.

Kunmingissa minua hellivat loistava hostelli, lansimaiset pikaruokaketjut, torkyhalvat ja maistuvat kiinalaiset ruuat, toimiva joukkoliikenne, siistit ja kauniit puistot & kadut seka jotenkin kotoisa tunnelma. Tapasin kourallisen mukavia tyyppeja ympari maailmaa hostellin ravintolassa. Venalaisen Iljan kanssa kavimme kyselemassa Yunnan Normal Universitysta (Kunming on Yunnanin paakaupunki) mita mahtaa kiinan kielen opiskelu maksaa. Israelilaisten kanssa yokerhossa kaydessamme naimme erikoisen Michael Jackson-shown, jossa ainoina ei-kiinalaisina jouduimme osaksi esitysta, kun Michael Jackson viittasi melkein joka valispiikissa meihin, saaden koko yleison rajahtamaan nauruun.

Kiinalaisilla on tapana harjoitella englannin kielta lankkareiden kanssa. Melkein joka paiva minullekin tulee joku juttelemaan niita naita ja usein juuri silloin kun tarvitsen apua lippujen tai ruuan tilaamisessa. Oikeastaan kiinassa siis parjaa melko hyvin osaamatta kielta, mutta silti todella paljon asioita menee ohi. Paikallista kulttuuria ja tapoja on aika mahdotonta ymmartaa vaikka osaisi kielen.

Matkasin junalla 24 tuntia Kantoniin (Guanzhou). Jaoin junassa makuuvaunu-osastoni 4 jampan ja yhden tyton kanssa, jotka eivat osanneet englantia. Aloimme kuitenkin paasta keskustelussa pikku hiljaa jyvalle poikien ostettua pussillisen kaljaa. Viereisen osaston kauniit taideopiskelija-tytot huomasivat jossain vaiheessa minut ja piirittivat. Guanzhoussa pyoriskelin pari paivaa ja sain kutsun paasta tutustumaan junassa tapaamieni tyttojen yliopisto-kaupunkiin. Siis university town, ehka Helsingin keskustan kokoinen kampus. Taiteiden rakennukset olivat upeita 7-kerroksisia melkein punamullan varisia tehdashalleja, korkeine huoneineen, isoine ikkunoineen & kattoikkunoineen. Opiskelija-asunnot olivat jaettu tyttojen ja poikien taloihin. Joka talossa oli respa, jonne asukkaiden piti jattaa id-kortti viedakseen eri sukupuolta edustavan kaverin dormitoryynsa. Jokaisessa dormitoryssa asui 4 ihmista n. 18 m2 huoneessa + parveke ja vessa. Aika ahdas meininki.

Siirryin junalla seuraavaksi Hong Kongiin viideksi paivaa ja siita ehka lisaa seuraavassa postissa. Nyt olen jo palannut Hong Kongista takaisin Kiinaan seka kiertanyt parit miljoonakaupungit lapi. Olen jalleen tavannut useita avuliaita kiinalaisia, ollut pari paivaa nakematta yhtaan lankkaria, kastunut rankkasateessa majoitusta etsiessani, istunut matelevassa junassa tuntikausia ja ihastellut maaseudun kauneutta. Unescon maailmanperintokohde-kylia pitaisi kayda tanaan viela tarkastelemassa taalla Anhuin laanissa (maakunta?) ja sitten huomenna aamulla taytyisi hypata bussiin kohti Shanghaita. Shanghaissa tapaan Jinin, jonka olen nahnyt viimeksi viisi vuotta sitten, Gen, jonka tapasin Marokossa seka Jayn, jonka tapasin Vietnamissa. Sitten 16. paiva lennan Kuala Lumpurin kautta Melbourneen Mirkan ja Marcuksen luo (syomaan ainakin spaghettia ja mitas muuta siella olikaan tarjolla?) ja se on ihan hullun siistia.

Luolamiesh

2010-04-30T19:11:00.000-07:00

Teimme pienen mopoilukierroksen Tha Kaekissa ollessamme. Mukaani lahtivat englantilaisjamppa Nick ja hollantilaistsypy Danielle. Kierros on kovin suosittu kaltaistemme backpackerien parissa ja sille on oikein annettu houkutteleva nimikin: "The Loop".

Ai niin, ennen sita me osallistuimme Laosilaisten uuden vuoden viettoon. Hostellimme respassa tyoskenteleva Kamla, kutsui meidat koulunsa juhlahumuun ja menimme sinne isolla lankkariporukalla. Pileet alkoivat aamulla yhdentoista aikaan ja paattyivat joskus 5 aikaan iltapaivalla. Saapuessamme yhdeltatoista paikalle meininki oli jo aika kuuma. Paikallinen trubaduurikaksikko soitti Casio-syntikalla kuumia rytmeja ja villeja melodioita, solistin hoilotus ja mukaansa tempaavat valispiikit saivat opiskelijat villeiksi. Kankeat lankkaritkin olivat tuossa tuokiossa tanssin humussa, saatuaan kaikki vaatteet ensin likomariksi. Kaikki tyonsivat kaljamukia kouraan koko ajan ja tanssilavan nurkkaan oli raahattu pelottava keraaminen ruukku pullollaan riisiviinaa. Sielta piti kayda myos koko ajan jonkun opiskelijan vaatiessa, ryystamassa pillilla tuota hirvean makuista ainesta. Opettajat istuivat asiallisen nakoisina poydissa ja saivat tuon tuosta puutarhaletkusta kauluspaitansa mariksi. Palailimme hostellille viiden maissa taysin poikki ja painuimme nukkumaan.

Sitten palataan jalleen The Loopin pariin. Danielle ei ollut ajanut aikaisemmin mopolla ja flip flopein retkelle varustautuneena pelkasin hieman miten hanen kavisi. Pelkoni haihtui kuitenkin pian paastyamme hiekkateille. Painelin joukkomme karjessa miljoonaa niin innoissani kuoppaisista, mutkaisista ja makisista teista, etta en jaksanut aina seurata peilista mita reissukavereilleni kuului. Tovin paineltuani pysahdyin odottelemaan saattueemme hantapaata. Odottelin ja odottelin ainakin kymmenen minuuttia, kaannyin takaisin ja loysin hetken paasta kaksikon ajamasta turvallista 10 km/h vauhtia. Liityin jalleen porukkaan ja onnekseni matkanopeutemme nousi pikkuhiljaa noin 20 kilometriin tunnissa! Aika ajoin kyllastyin korottelyyn, paastin bensalenkkarin valloilleen ja kaasuttelin muutaman kilometrin kuolemaa halveksuen jonkun puun varjoon odottelemaan kumppaneitani.

Juuri ennen ensimmaista yopymispaikkaamme pysahdyimme pieneen vastarakennettuun kylaan. Kaikki tuolla alueella olevat kylat ovat uusia. Alueelle on rakennettu massiivinen pato ja siten aikaisemmin villeina kasvaneet sademetsat ovat muuttuneet jarviksi ja ihmiset ovat joutuneet muuttamaan veden alta pois uusiin sahkolla varustettuihin kyliin. Maisemat olivat valilla todella kauniita, vaikkakin aika surullista katseltavaa. Jarvia joissa tonotti puita siella taalla ja rannat olivat kuin jonkun oljyonnettomuuden jaljilta. Niin oli tuokin kyla rakennettu eraan naista jarvista laheisyyteen. Ehka 70 talosta koostuva kyla oli pystytetty ristikkokaavaan ja kaikki talot olivat samanlaisia, pilareiden varassa seisovia lautatonoja. Niinkuin kaikissa muissakin vastaavissa kylissa, oli tuossakin kylassa valkoiseksi rapattu koulurakennus ja sen vieressa luokkahuone, rakennus, jossa oli tolppien varaan rakennettu katto eika lainkaan seinia, kaakelilattia kuitenkin! Muutamassa talossa soi kovaaaninen musiikki ja selvasti uuden vuoden vietto oli suosittua kansanhuvia sademetsissakin. Saimme kutsun yksiin pileisiin ja sain toimittaa yossa Dj:n hommia parin LCD Soundsystemin biisin verran!

Toisena matkapaivanamme tiemme huononi entisestaan, enka minakaan enaa pystynyt painelemaan kuin hurjapaa. Miksi minakin saan niin paljon kikseja vauhdista ja paattomasta kaljanjuonnista, vaikka inhoan kaikkia kilpureitansa tuunaavia kanniaalio-viiksimiehia? Vaihtaisin saappaani mielellani purjehduskenkiin ja pohottyneen habitukseni langanlaihaan norttiin.

Palataanpa taas takaisin Laosiin. Paasimme auringon laskiessa paamaaraamme Konglor-luolan lahettyville, mukavaan majataloon auringonlaskunakymin. Aamulla menimme paatilla luolan lapi. Konglor on Laosin luolista ehka harvoja, jolla on ollut kaytannon arvoa kulkuvaylana. Se loydettiin 1600-luvulla tai luultavasti aikasemminkin, mutta tuolloin joku keksi, etta se kulkee vuoren lapi ollen 7 km pituinen. Matkan varrella luola haarautuu useammankin kerran ja luultavasti moni luolaa tutkiskellut on jaanyt sille tielle soihdun sammuttua taikka muuta sellaista. Kovin taitavat veneenkuljettajamme ajoivat meidat huimaa vauhtia kapealla puisella veneella lapi luolan. Valilla pysahdyimme ylittamaan matalikon ja jatkoimme jalleen vauhdikasta kulkuamme. Kuljettajillamme oli voimakkaat otsalamput joiden valossa luolan avarat onkalot avautuivat silmiemme edessa. Jotkut kohdat luolassa olivat niin korkeita, etta kattoa ei tahtonut nahda. Veikkaan jotain 50 metria ainakin! Luolan toisessa paassa satoi, toisessa paassa paistoi aurinko. Jannaa.

Luolan tutkittuamme jatkoimme jalleen matkaa mopoillamme ja ajoimme pikavauhtia tuommoiset 240 kilometria takaisin Tha Kaekkiin. Tha Kaekista otin yobussin Vientianeen, jossa uuden vuoden vietto oli menossa viimeista paivaa. Kenenkaan vaatteet eivat sailyneet vesiroiskeilta minun saatuani sangon kasiini!

Bloggaajan kissanpaivat

2010-04-17T20:00:00.000-07:00

Bussissa Nah Trangista Hoi Aniin tutustuin vieressani makaavaan (outo konsepti, nukkumabussi tuplasangylla) 50-vuotiaaseen australialaiseen Lesiin. Majoituimme samaan hotelliin, jossa tapasimme Lesin kaverin Suen. Sen lisaksi etta nauroin katketakseni muutaman paivan Lesin ja Suen jutuille, teetin itselleni myos nahkakengat, kevat/syksy-takin, 3-osaisen puvun muutamalla kauluspaidalla ja kaikki yhteensa alle 200 $! (Simo Vaatehuoneelta, moi). Lahtiessani jatkamaan matkaa kohti Danangia sovimme Suen kanssa menevamme Laosissa tubeilemaan yhdessa. (googlaa tubeing vang vieng).

Tormasin Hoi Anissa ja Danangissa myos paljon paikallisiin. Olin monena paivana joko pyoralla tai mopolla kiertelemassa paikallisten asumuksia ja maaseuta lapi ja joka kerta kun satuin ajamaan kaljoittelevan seurueen ohi, sain kutsun liittya seuraan. Talla tavalla tutustuin Vietnamilaisen riisiviinan kotipolttoon, sen makuun, seka sen nauttimiseen yhdistettyna mopoiluun. Sain usein myos syoda seurueen kanssa erikoisia paikallisia ruokia ja olut-snackeja mm. kuivattua lihaa ja chili-dippia, jokikatkarapuja, laskia ja vaiks mita.

Paikallisia tavatettasani keskustelu kulkee yleensa samaa rataa. Esittelyjen jalkeen kysellaan mista olen kotoisin ja seuraavaksi olenko naimisissa. Kieltava vastaus saa aina porukan hupaisalle tuulelle ja antaa hyvan aasinsillan jatkokysymykselle: "Pidanko vietnamilaisista tytoista?"

Junailin itseni Danangista Huehen upeiden maisemien lapi. Junarata kulki rannikkoa pitkin ehka 500-1000m korkeudessa, junalippu a/c-vaunussa maksoi vain 2$! Alkumatkan tosin pelasin tohkeissani Civilizationia (ipodilla) ja valloitin maailmaa kaupunki toisen jalkeen, mutta onneksi jossain vaiheessa huomasin katsahtaa ikkunasta ulos. Rapsiessani kuvia ohitseni kulki humalaisen oloinen konduktoori ja lahdin seuraamaan hanta ravintolavaunuun. Ravintolavaunussa konduktooreilla oli menossa hurjat juomingit. Lattia oli vuorattu tyhjilla kaljatolkeilla ja poydille laikkyneessa kaljassa lilluvat lautaset olivat pullollaan snackseja, joita taas paasin nauttimaan olusen kera. Harmikseni konnarit olivat sen verran tolkuissaan etta en saanut napattua heista kuvaa. Sain vain aikaseksi kuvan itsestani skoolaamassa jonkun jampan kanssa. Kuvia rapsiessani huomasin myos jonkun matkustavan junan katolla. Myohemmin kun yritin katsoa onko katolla enaa matkustajia, en nahnyt enaa ketaan. Olikohan kaynyt kalpaten?

Huessa majoituin perinteiseen backpacker-hostelliin. Sain dormihuoneesta itselleni sangyn ja saman tien tutuistuin huoneessa asuviin tyyppeihin. Kavin jalleen pyorailemassa kaupungin laitamilla ja talla kertaa tormasin laumaan lapsia. Annoin eraalle skarpin oloiselle pojalle kamerani ja naytin kuinka silla rapsitaan kuvia ja sain nain makeita kasvokuvia & artsukuvia (harmi kun tuo kuva ei ollutkaan skarppi). Tarakalleni hyppasi joku poika ja 20-painen lapsilauma lahti johdattelemaan minua naapurustonsa pikku kujille. Jatkoin fillarointia, ylitin joen puisella paatilla ja polkaisin kohti kaupungin keskustaa, joka on vanhalla muurilla ymparoity. Taas eras seurue kutsui minut kaljalle. Istuttuani hetken iloisessa seurueessa huomasin yhtakkia kaikkien raajojeni olevan taynna punaisia pisteita, hataannyin hiukan ja ajattelin jatkaa matkaani. Saavuttuani takaisin hostellille, paadyimme isolla porukalla syomaan ja juomaan fresh beeria ja lopulta Hostellin baariin jami-sessioille.

Aamulla jatkoin matkaani kohti Laosia ja Savannakhetia. Vietin yon Savannakhetissa ja otin bussin Tha Kaekiin. Tha Kaekissa tutustuin saksalaiseen Ramboon, joka esitteli itsensa viileastu DC:ksi. Han oli toissa Saksan hallituksen rahoittamassa koulunrakennusprojektissa ja vei vapaa-ajalla turisteja maaseudun luoliin, joita on jokainen maennyppyla on "taynna". Mopoilin siis jalleen landella oppaanani hardrock-bandin laulajan nakoinen saksalainen DC, istuen ison pyoransa paalla kaikkine mahdollisine vyolta riippuvine rambopuukkoineen. Mina olin varustautunut reissulle pikkuisella mopolla, pottakyparalla ja riekaleisilla Converseillani. Ajelimme lapi syrjaisten kylien, joissa lapset leikkivat latakoissa ilkosillaan ja porukka loikoili varjoissa, kotielaimet pyorivat ymparilla ja juttelivat omaa kieltaan.

Luolat olivat huikeita. Jotkut olivat varmasti 50m korkeita ja taysin pilkkopimeita sokkeloisia loukkuja. Kaikki luolat ovat ilmeisesti pyhia paikkoja, joihin munkit saattavat joskus linnoittautua mietiskelemaan useiksi paiviksi. Monissa luolissa oli tata varten alttari ja maassa oli pystyssa kymmenia palaneita suitsuketikkuja. Parissa luolassa oli massiivisia tippukivi-muodostelmia, jotka soivat kivasti kun niita kopautti. Kopauttelin niita aika paljon. En nahnyt paivan aikana muita turisteja ollenkaan ja olin kovin tyytyvainen DC:n tarjoamaan 30$ opastukseen.

Tutustuin Tha Kaekin Travel Lodgessa jalleen mukaviin tyyppeihin joiden kanssa paasimme juhlimaan paikallista uutta vuotta, joka oli kovin kosteanlainen. Lahdimme parin reissukollegan kanssa ajelemaan mopoilla muutamaksi paivaksi ympari maaseutua, mutta kirjoittelen siita seuraavalla kerralla lisaa.

Sukellus Nha Trangiin

2010-04-03T18:29:00.000-07:00

tsiikaa nyt myos kuvat Dalatista ja huijareista!

Tormasimme sattumalta Nha Trangissa Stephanin kanssa, kun han oli menossa buukkaamaan sukelluskurssia ja han sai houkuteltua minutkin mukaansa. Buukatessamme sukellustamme, suomalaisen nakoinen tytto viiletti takahuoneesta katsomaan minka nakoisia sukeltajia sita olisi seuraavana paivana tulossa. Hetken paasta jo turistiinkin tayttaa hakaa Lauran kanssa. Oli aika hulvatonta kuunnella jo 5 vuotta ulkomailla asuneen ja pelkastaan englantia paivittain puhuvan takeltelevaa suomea.

Lahdettiin sukeltamaan seitsemalta aamulla. Meista kolmesta oppilaasta oli huolehtimassa ainakin kymmenen kouluttajaa. Laura ja hanen saksalainen kaverinsa Stephan ottivat minut opastaakseen, pukivat ja laittoivat kaikki tarvittavat releet niskaani, minun viela haukotellessa ja pyyhkiessa unihiekkoja silmistani. Ekalla sukelluksella tehtiin kaikenmoisia harjoituksia, otettiin regulaattori suusta ja laitettiin takaisin, maski taytettiin vedella ja tyhjattiin nenasta ulos puhaltamalla. Kaikkea siistia. Sitten vain sukelleltiin valilla ja hiukan se oli siistia. Kaikki tapahtuu veden alla kuin hidastetussa filmissa. On niin rauhallista ja jotenkin kummallisen hiljaista, vaikka jotkun aanet tuntuvatkin kuuluvan ihan korvan juuresta.

Sukellusten jalkeen kaytiin syomassa ja samalla paatin suorittaa kaksipaivaisen Open Water Diver-kurssin, jolloin voin sukellella miten lystaan. Seuraavana paivana tutustuttiin lisaa laitteisiin, tehtiin hieman vaativampia harjoituksia, kuten tasapainoilua pohjassa ynna muuta. Sukelleltiin myos jonkun luolan lapi ja minakin pyyhalsin myrkyllisen Skorpionikalan vieresta.

Paivan paatyttya istuimme sukellustoimiston ulkopuolella kun Ben kaarsi mopolla eteemme. Han oli juuri saapunut kaupunkiin ja aikoi Couchsurffata huoneessamme, jossa mekin saimme ilmaiseksi asua sukellusten lomassa. Vieteimme mukavat pari paivaa sukelluspaivien jalkeen ja samalla yritin miettia mita tekisin seuraavaksi, jatkaisinko matkaa vai jaisinko sukeltamaan hieman pidemmaksi aikaa. Kaipasin hieman vaihtelua jatkuvalle reissaamiselle ja tuntui etta olisi kiva asettua hetkeksi aloilleen ja tehda jotain jarkevaa siina sivussa. Hyvastelin iltasella pojat ja naureskelimme missa mahdamme seuraavan kerran tormata, sitten menin kirjautumaan DiveMaster-kurssille ja ostin polkupyoran.

Aamulla Advanced-kurssini alkoi ja saman tien sukelluksiin paastyani korvaani alkoi sarkea tasatessani paineita. Pikku kivuista huolimatta sukeltelimme puolisen tuntia ja veneeseen paastyani ajattelin, etta ennen kuin sukellan seuraavan kerran, minun olisi parempi kayda laakarilla. Iltapaivalla laakari totesi korvassani tulehduksen ja maarasi viisi paivaa lepoa ja antibioottikuurin. Kiemurtelin kurssin keskeyttamisen ja jatkamisen kanssa ja ajattelin kuitenkin odotella ja katsoa jos korva olisi sukelluskunnossa viiden paivan jalkeen. Tuon viiden paivan ajan puuhailin arkisia asioita esim. polkupyorani muuttui upeaksi katseenkaantajaksi, opiskelin sukelluksen teoriaa, tutustuin ihmisiin ja harhailin kaupungin kulmilla.

Koitti aika kayda laakarilla jalleen. Polkupyorani oli ilmeisesti yolla pollitty, joten taksi vei minut laakarille toteamaan, etta tulehdus ei ole viela parantunut. Sain mukaani nipun laakkeita seka toisenkin kipean korvan, laakarin sita ei-niin-kauhean hellavaraisesti tahysteltya. En halunnut kuitenkaan heti lahtea kaupungista pois, koska olin tutustunut aika moneen mukavaan tyyppin, jotka aikoivat viela pari paivaa hengailla Nha Trangissa. Antibioottikuuri ei enaa siina vaiheessa ollut esteena kaljan juonnille, uiminenkin oli jalleen kivaa.

Ranskan alpit & viileampi ilmasto on tosi jees.

2010-03-28T21:37:00.001-07:00

Ei niin miellyttavien Saigonin kokemusten jalkeen mieleni teki lahtea hieman vuorille mietiskelemaan. Olin lueskellut Lonely Planetista Dalat-nimisesta kaupungista, joka kirjan mukaan muistutti Ranskan alpeilla sijaitsevia kaupunkeja. Ostin Huen kaupunkiin asti "Open buss ticket"-lipun, jolla sain hypata bussin kyydista matkan varrella oleviin kaupunkeihin ja taas kavuta uudelleen bussin kyytiin milloin sitten halusinkaan jatkaa matkaani. Bussini korotteli pitkaan lapi Vietnamin maaseudun ja parin kaupungin, kunnes se alkoi kavuta ylamakeen ja saavuttaa verkkaisesti korkeampia ja korkeampia kumpuja. Jossain vaiheessa tien varressa alkoi vilista havupuita ja lampotilakin alkoi viileta. Kaupunkiin paastyani loysin majapaikan iisisti ja tormasin hotellini aulassa saksalaiseen Stephaniin, jonka olimme Saigonissa Pauliinan kanssa huomanneet terassilla istuessamme, tarkkaillessamme ohitse pyyhaltavia reissaajia. Lahdimme pyorimaan yhdessa kaupungille ja iltasella istuimme huoneidemme parvekkeille (jotka sattuivat olemaan vierekkaiset) siemailemaan Saigon beeria ja kuuntelemaan musaa. Stephanilta loytyi aika paljon musaa viime vuosikymmenelta. Pistin Bushin Sixteen Stonen soimaan nostalgiatunnelmissa ja kehuskelin ostaneeni oman levyni saksasta 14-vuotiaana. Sitten loysin Stepahanin Ipodista vielakin helmemman teoksen: Valse Tristen Hermovasara. Kauhajokista melsketta jo vuodesta -83!

Dalatissa liikkuminen oli mukavaa pienen koonsa vuoksi. Vaikka pikkuisia makia tuli kavellessa siella taalla vastaan, ei vastus ollut kummoinen kun viilea lampotilakin oli myota pikku reippailuissa. Kaupungista loytyi lisaksi kokoonsa nahden kivasti nahtavaa ja puuhaa, vaikkakin kaupungin keskella sijaitseva jarvi olikin siltatyomaan alta tyhjennetty. Ehka kreisein talo missa ikina olen vieraillut oli nimensa mukaisesti Crazy House. (googlatkaa "Crazy House Dalat", kuvia ei ole antaa kun Kurkkumata on mustalla listalla Vietnamissa). Talon on suunnitellut ja rakentanut Vietnamin entisen varapresidentin Moskovassa arkkitehdiksi opiskellut tytar. Sain jopa kunnian tavata hanet! Talo on edelleen under construction ja se tuskin tulee ikina taysin valmistumaankaan yha kreisimpien laajennusten takia.

Vein meita kaupungin pikku kujia pitkin randomilla paikasta toiseen ja jossain vaiheessa Stephanin kysyttya mita me oikein teemme, totesin etta talla tapaa sita saattaa saada vaikka kutsun jonkun kotiin kaljalle. Mentyamme museojunalla 7 kilometrin paassa sijaitsevaan pikkukylaan jatkoimme jalleen pyoriskelya metodiani hyvaksi kayttaen. Viiden minuutin haahuilun jalkeen istuimme jonkun talossa, hyvaan vauhtiin paasseen seurueen kanssa juomassa alkoholipitoisia juomia. Kommunikointimme ontui hieman alussa, mutta parin ryypyn jalkeen aloimme jo olla samalla jutun tasolla. Jossain vaiheessa isantamme soitti jollekin ja tyonsi kannykan kouraani. Langan paassa nais-aani puhui englantia ja lyhyesta keskustelustamme ymmarsin hanen olevan opettaja ja hakevansa minut pian kouluunsa puhumaan oppilaille. Tassa vaiheessa museojunan viimeinen vuoro lahti takaisin kohti Dalatia ja Stephan koki jarkevimmaksi vaihtoehdoksi juosta jo liikkeelle lahtenyt juna kiinni. Mina jain istuskelemaan mukavassa seurassa sohvalle ja uudet ystavani tayttivat mukiani sita mukaa kun siemailin epamaaraisia alkoholijuomia.

Tytto saapui paikalle ja helpotuksekseni han ei ollutkaan tullut hakemaan minua koululle, vaan hanet oli kutsuttu paikalle kaantajaksi. Isantani alkoi olla aika moisessa sivutuulessa ja otti kadessani kiiluneen rannekellon omaan kateensa. Naytti silta kuin han ei haluaisi siita luopua ja kaantajaksi saapunut tytto sanoikin, etta isanta haluaisi minun antavan jonkun lahjan, jotta han siten muistaisi minut. Yritin turhaan perustella kellon tarkeytta minulle saadakseni sen takaisin, mutta sekaan ei tuntunut tepsivan. Keksin viimein keinon voittaa kelloni takaisin: haastoin isannan kadenvaantoon.

Lahdin vieraiden ja isantavaen sammuttua takaisin kaupunkiin kello kadessani, kaantajatyton, Don mopon kyydissa. Matkalla Do naytti minulle ranskalaisia villoja ja muita siisteja paikkoja ja halusi vieda minut viela seuraavanakin paivana ajelulle. Kiertelimme seuraavan paivan kaupunkia ymparoivia vuoristoteita ja nain monet padot ja niiden myota syntyneet jarvet. Naureskelin partaani turisteille, jotka olivat maksaneet mopo-kiertoajeluistaan 20$ dollaria.

Iltasella menimme Stephanin kanssa backpackerien suosimaan baariin ja tapasin siella jalleen amerikkalaisen Benin, johon tunnun tormaavan koko ajan, minne menenkin. Benilla on loistava blogi osoitteessa bengobengo33.blogspot.com. Onnistuin aamusella kapuamaan bussiin, joka vei minut krapuloimaan seuraavat pari paivaa Nha Trangiin.

Erikoinen tapaus

2010-03-23T01:12:00.001-07:00

Pyorin reipas viikko sitten Saigonissa etsimassa halvempaa majapaikkaa. Eraan hotellin aulassa rempsea indonesialaismies luuli minua Kenny Rogersiksi. Olin kovin otettu kohteliaisuudesta ja jain juttusille taman, vaikka nyt Jinin, kanssa. Han esitteli minulle myos mukavan siskonsa Ginan. Kun kerroin olevani Suomesta, he innostuivat ja Jin kertoi etta Ginan tytar tai joku sukulaislikka (jai siina epaselvaksi) oli juuri muuttamassa Suomeen.He pyysivat minua auttamaan ja kertomaan hieman vinkkeja, joten sovimme tapaavamme myohemmin paivalla.

Tapasimme kahvilassa ja Jin tilasi meille mehut. Han kertoi etta Gina, tytto ja taman seta saapuisivat ihan pian. Jin vaikutti kovin joviaalilta bisnes-henkiselta aasian-kosmopoliitilta. Puhelin soi taman tasta. Hetken paasta kahvilaan saapuivat oikein hyvantuuliset Gina ja seta-Alan. Rupattelimme taas hetken ja kysaisin ohimennen milloinkohan tama tytto saapuisi paikalle ja Alan vastasi etta meidan taytyisi menna heidan luokseen hanta tapaamaan. "Juothan sina kaljaa?", kysaisi Alan, ja "ethan pahastu jos menemme heidan luokseen maistelemaan kaljaa vietnamilaisen barbeque-lounaan kera?".

Laksimme siis taksilla heidan taloaan kohti, Jinin jaadessa kaupunkiin. Taksissa oli hauskaa. Gina kertoi koko suvun olevan nyt koolla haiden takia. Han kertoi myos vaihtaneensa rahaa shoppailua varten ja sivulauseessa etta dollaria vastaan han oli saanut 10 000 dongia. Takerruin tuohon, silla oikea kurssihan on jotain 19 300 dongin luokkaa. Gina valitteli sinisilmaisyyttaan ja kiitteli minua kovasti oikaisusta. Jossain taksimatkan vaiheessa he huomasivat kuskin ajattavan meilla ylimaaraisen lenkin ja toruivat kuljettajaa ja valittelivat kuinka sita aina turistia huijataan. Niinpa.

Paastiin perille talolle, jossa meita oli vastassa charmantti, noin 65-vuotias Frank. Frank tyonsi kaljan kouraani ja rupesi kyselemaan monenmoista ja kertoi itsestaan kainkenlaista. Han kertoi opiskelleensa Kaliforniassa taloustieteita ja tehneensa uran Aasiassa eri kasinojen johtajana. Hanen englantinsa oli todella fluenttia ja siella taalla vilisi hienoja sanoja, joita aasialaisen suusta harvoin kuulee. Hetken paasta ruuat olivat valmiina ja meidat kutsuttiin poytaan. Tarjolla oli monenmoista silavaa, kalaa ja riisia. Syotyamme jatkoimme taas juttelua Frankin kanssa. Aloin vahan ihmetella, etta missakohan tama Suomeen muuttamassa oleva tytto oli ja kysaisin. Hanen kerrottiin saapuvan ihan tuossa tuokiossa.

Frank osoitti poydalla olevaa luksusristeilijan pienoismallia ja kertoi etta tama Costa Serena-laiva oli Vietnamissa ja etta he olivat avaamassa sinne juuri Kasinoa. Han kertoi kuinka Vietnamissa ei ole ollenkaan elakejarjestelmaa ja etta hanen kuitenkin pitaisi pian vetaytya Kasinohommista elakkeelle. Han tarvitsisikin minun apuani elakerahoituksessa. Frank kertoi etta avajaispaivina kasino antaa asiakkaiden voittaa 300 000$ kasinon rahoja. Se ei olisi keneltakaan pois jos mina menisin sinne pelaamaan hanen rahoillaan hanen puhuttuaan jakajat ja turvamiehet mukaan juoneen, ja voittaisin iisisti 20 000-30 000$, josta saisin pitaa itse 25%. Han pyysi minua siirtymaan talon ylakertaan, etta voisimme jutella hieman tarkemmin ja etta han voisi opastaa minua Black Jackin saloihin. Paastyamme huoneeseen kerroin hanen sekoittaessa korttipakkaa, etta mina en ehka ole kovin kiinnostunut tarjouksesta enka oikea mies hommaan. Kattelimme sitten ja palasimme takaisin alakertaan ja Gina lahti saattamaan minua kaupunkiin.

Kyselin edelleen Suomeen muuttavasta tytosta ja Gina kertoi etta voisin tulla tapaamaan hanta parin tunnin paasta kahvilaan, jonne ekat treffitkin oli sovittu. Gina ajelutti minut taksilla takaisin keskustaan (talla kertaa taksi ajoi suorinta tieta yllattaen) ja pyysi minua viela maksamaan taksin. Annoin Ginan kuitenkin hoitaa sen, hyvastelimme ja lahdin hamillani kertomaan seikkailustani Pauliinalle.

Sitten parin paivan paasta Pauliinan jo lahdettya omille teilleen, olin syomassa intialaisessa, kun vieruspoytalaiset filippiinilaisnainen ja -mies rupesivat juttusille. Heilla tuntui olevan hyva meininki paalla ja kovin paljon asiaa joten pyysin heita poytaani. Nainen (22v) kertoi tyoskentelevansa Filippiineilla uutistoimituksessa ja halunneensa tehda kansainvalisia uutisia, joten kanava oli lahettanyt hanet reissaamaan ensin. Mies, hanen veljensa (n.40), kertoi olevansa Sony Companyn palveluksessa ja reissaavansa tyon puolesta paljon. Vaikka minulla ei ollut mitaan syyta epailla taaskaan mitaan huiputusta paatin ottaa varman paalle ja pyysin saada ottaa heista kuvan ja sahkopostitkin vaihdettiin het silleen. Kuvailtiin hyvissa fiiliksissa ja naureskeltiin ja tarinoitiin. Tarinankerronnassa alkoi olla samoja piirteita kuin pari paivaa sitten. He eivat olleet uskoa etta olin todella jo 29-vuotias. Heidan mielestaan naytin 25-vuotiaalta runsaassa parrassani, joka mielestani vanhentaa minua kymmenella vuodella. Tytto myos siristeli silmiaan semmoiseen tyyliin johon Palosen poika ei ole niin tottunut.

Mies alkoi kertoa heidan isoisoaidistaan, jolla olisi tanaan 102-vuotis pirskeet ja etta han haluaisi kutsua minut myos mukaan juhlimaan. "Juothan sina kaljaa?", han kysaisi ja mulla iski hullut bon voyage-ilmiot paalle! Juhlissa olisi luvassa hieman barbequeta ja hyvaa meininkia. Lahdettaisiinko taksilla juhlimaan?

Oltiin kaikki saatu syotya ja maksettua, joten lahdimme yhdessa pois ravintolasta. Oli todella vaikea uskoa heista, etta heilla olisi jokin taka-ajatus tassa taustalla ja olinkin aika ymmallani siina kavellessamme. Kun paastiin isomman kadun varteen taksitolpalle, sanoin etten paase millaan viela juhlimaan ja etta voitaisiinko tavata myohemmin. Sovimme tapaavamme tuolla paikalla neljan aikoihin. Paatin tehda oharit ja lahetin vahan ennen neljaa tytolle mailin etten millaan paase heidan juhliinsa. Hanelta tuli takaisin todella toruva viesti parin paivan viiveella. Siitas saivat!

Harmi vaan kun jai mummeli nakematta ja se etta olisko ne pileet olleet mahdollisesti jopa samas mestas kuin missa aikaisemmin olin kaynyt.

Otetaan iisisti

2010-03-13T02:00:00.001-08:00

Olimme yhteensa vissiin 5 yota Phu Quocillaa ottamassa todella rennosti. Pelasimme yhtena paivana koko paivan palloa joko vedessa tahi hiekalla, silla seurauksella etta kuoriudun nyt viikkoa myohemmin koko ylakropan ihostani. Pari paivaa palamiseni jalkeen, kun pystyin jalleen liikkumaan, teimme paivaretken snorklaamaan koralleille ja kalastelemaan pikku saarten ymparille. Eraalla pikku saarella oli todella houkutteleva mokki + kaivo (kuvassa missa maakin olen partani kera). Tietenkin uin sinne tsiikailemaan tarkemmin ja muutenkin hyppelin venheen kyydista voltteja, tai siis voltin. Sinne voisi joskus palata Robinson Crusoilemaan! Pelasimme korttia myoskin aika paljon ja maistelimme makoisaa paikallista Lime-rommia, joka maksoi euron pullo. Oli todella rentouttava viikko! Olisikohan mulla pistaa viela pari kuvaa, joista rentous todella selviaisi. Katsotaas

Phu Quocilta suunnattiin Ho Chi Minh Cityyn, eli Saigoniin. Taalla sita viiletetaan siis nyt.

Jarkyttava Phnom Penh

2010-03-13T00:36:00.000-08:00

Pikkuisten nollausten jalkeen paastiin tutustumaan paakaupunki Phnom Penhiin. Kaupungissa on tilastojen mukaan n. 2 miljoonaa asukasta ja sielta loytyy vain harvoja yli 3-kerroksisia taloja, joten se on hyvin laajalle levittynyt pitaja. Hetken siella pyorittyamme selvisi ettei siella ole syyta oleilla turhan pitkaan.

Phnom Penhilla on kuitenkin erikoinen historia Khmer Rougen ajoilta. Khmer Rougehan oli kapinallis/vallankumouksellinen- joukko, joka otti vallan Kampodzassa 1975 johtajanaan hirmuhessu Pol Pot. Pol Potin visiona oli katkaista kaikki valit etenkin jenkkeihin ja muihinkin kapitalisteihin ja tehda Kampodzasta yyber-kommunistinen mesta. Koko Phnom Penh tyhjennettiin yhden tai parin paivan aikana ja vaesto pakotettiin landelle riisipelloille sen perusteella missa sattuivat Khmer Rougen joukkoja kohdatessa olemaan. Eli jos aiti sattui olemaan kaupassa juuri kun Khmerit tulivat kotiin, lahtivat kotona olevat perheenjasenet paikkaan x ja kun aiti viimein kohtasi jossain pain kaupunkia Khmerit, pistettiin hanet paikkaan y, sen kummempia kyselematta. Ei ollut enaa kuin yksi perhe: valtio. Kun Khmer Rougen valta viimein kukistui, Vietnamin joukkojen vapauttaessa maan ja vallatessa Phnom Penhin n. 3 vuotta myohemmin, pystyivat elossa olevat perheet jalleen nakemaan toisensa. Noiden kolmen vuoden jalkeen tosin perheesta ei valttamatta ollut enaa ketaan elossa, silla Khmerien siivoustiimi seka riisipeltojen kehnot tyosuhde-edut: kaksi nihkeata riisikeittoa paivassa 12h tyosta karsivat kummasti vakea (eri arvioiden mukaan 1-3 milj. ihmista).

Kavimme yhden paivan aikana katsomassa Khmer Rougen Killing Fieldsit seka Tuol Sleng Genocide-museon. Killing Fieldseilla paastettiin ihmisia hengistaan, muistaakseni 7 ihmista paasi pakenemaan sielta. Security Prison 21:ssa, josta kukaan ei selvinnyt, (eli nykyinen Tuol Sleng Museum) kidutettiin ja sitten teloitettiin ihmisia. Tuol Slengissa hirveydet todella konkretisoituivat esilla olleiden tuhansien teloittettujen kasvokuvien muodossa. Khmer Rouge otti vangeistaan kuvan ennen ja jalkeen.

Phnom Penhista jatkettiin matkaa Vietnamiin bussi+paatti-yhdistelmalla. Pikkubussi vei meidat ensin tunnin verran pois PP:sta Mekongin varteen, josta meidat kaappasi kyytiinsa pieni 15 hengen venhe. Vene kulki todella hitaasti, silla se otti jokaisen rannalla huiskuttelevan kyytiinsa. Kerran kyytiin nousi kaveri moponsa kanssa! Rajalle viimein paastyamme ja leimat saatuamme, vaihdoimme botskia. Tama botski poikkesi pian pienemmalle Mekongin sivujoelle (Kauhajoen kokoiselle leveimmillaan), jonka rannoilla rahtilaivat pakkasit sisuksiinsa riisia, kuskien rentoillessa riippumatoillaaan. Joella oli melkoinen trafiikki. Koko ajan vastaan tuli ja ohitsemme meni paatteja kuljettaen joko riisia tai puutavaraa (sidottuna veneen kylkiin). Joen rannoilla oli sahoja, telakoita, riisinkuivattamoita ja kylia siella taalla. Pienia puisia losseja, ja hataria yhden lankun levyisia korkeita siltoja. Todella mielenkiintoista ja mina olin pakannut kamerani pois.

Vietimme yhden yon lahella rajaa Mekong Deltalla eraassa pienessa kaupungissa ja otimme aamulla bussin kohti rannikkoa ja Phu Quocin saarta. Bussissa tapasimme ruotsalaisen Antonin, jonka kanssa jaoimme majapaikkamme Phu Quocin rantabungalowille paastyamme.

Yksin matkassa

2010-03-10T03:27:00.000-08:00

Istuskelin kaposella mopon tarakalla 10-kiloinen rinkka selassa viitisenkymmenta kilsaa ristiselka nitisten, kunnes tajusin kysya kuskiltani, josko rinkkani saisi kulkemaan jossain muualla. Kuski otti rinkan haarojensa valiin (niin taalla on tapana kuljettaa rahtia) ja selkani sanoi kiitos kiitos. Auringon laskiessa saavuimme Koh Kerin temppeleiden likille pieneen kylaan, jossa taisin sina paivana olla ainoa kaukaa tullut yopyja. Kuvailin viela hieman lentopallon peluuta ja lehmia keskella kylanraittia. Soin nuudeleita ja kyselin siina sivulauseessa tarjoilijalta mopokuskia huomiselle. Nukuin makiasti ilman tuuletinta!

Aamulla rokkia kuunnellessani fiilistelyni keskeytti oveen koputus. Olin illalla nuudelit suussa ilmaissut itseani ilmeisen hyvin englantia taitamattomalle yleisolle: Oven takana seisoi pensalta lemahtava kaveri mopokypara kainalossaan. Istuin hetken paasta tyytyvaisena mopedin tarakalla rinkka kuskin haaroissa, temppeleiden vilistessa taustalla. Suunnittelin tutkivani tarkemmin isoimmat mohkaleet ja muille temppeleille sai riittaa kömärinki*. Piti ehtia Tbang Meancheyhin viela ennen hamaraa.

Koh Ker oli kovin pyramidia muistuttava asia. Kummallista etta sielta taalta tellusta loytyy samankaltaisia jameria rakennelmia, ajalta ennen lennattimia. Ufot lienevat levittaneen nouhautansa lautasillaan jos Af Grannilta kysyisi miksi.

Istuin sina paivana tarakalla liian monta tuntia, mutta korvaukseksi näin roppakaupalla kaunista maaseutua. Näin myos koko joukon banaaniplantaaseja ja metsateollisuuden makuun muokattua luontoa: silmankantamattomiin tikkusuoria puurivistoja. Siksipa kai kiinalaiset niin halukkaasti hienoja teitaan sinne Kampodzan korpeen raivaavat. Kiina (tahi joku muu) riistaa, Kampodza saa tien. Onko reilua? Tuskin Kampodza ainakaan niita puita saa. Saapahan maaseudun viela onnellisen oloinen ja turhia tarpeita kaipaamaton vaki surkean tyon, riistopalkalla. Semmoosta.

Paasin Tbang Meancheyhin useita tunteja ennen auringolaskua. Kavin kaupassa ostamassa jotain ja jain rupattelemaan myyjalle, joka yllatyksekseni puhui kelpo englantia. Pyoriskelin myohemmin kylilla, ihmettelin kiinalaisen uuden vuoden jalkiloylyja ja yritin loytaa itselleni kuskin ...through the Jungle. Kyyditsijat kyselivat palveluksistaan lompsalleni liian isoja summia ja paatin skipata koko viidakkoreissuni. Minun oli siis tarkoitus menna Tbang Meancheysta lapi viidakon Stung Trangiin (itaan yli Mekognin), todella huonokuntoista tieta pitkin.

Illalla nalissani en loytanyt luontaisen kaltaiselta aromilta haiskahtamatonta ravintelia ja paatin menna kauppaan ostamaan jotain purtavaa ja rupattelemaan tuolle aikaisemmin tapaamalleni kassaneidille. Kaupan edessa rupateltuamme selvisi etta han ei ollut kaynyt ollenkaan kouluja ja oli oppinut puhumaan englantia ollessaan Malesiassa sisakkona 16-vuotiaasta asti. Han oli juuri palannut huolehtimaan sairaasta aidistaan, asuttuaan nelja vuotta Malesiassa, ja oli onnekseen saanut heti toita kaupasta. Kyselin palkankin ja kehotin pyytamaan 50$ kuukausipalkan sijaan 60$ englannin skillsien takia, mutta se ei olisi kuulemma ollut reilua muita tyontekijoita kohtaan. Oli jannaa yrittaa selvittaa, etta olin kotoisin Euroopasta ja Suomesta, kun tytto ei osannut osoittaa kartalta omaa kotimaataankaan.

Bongasin lonely planetista (opaskirjanen) itselleni seuraavan kohteen Kompong Thomin, suomalais-kampodzalaisen ravintolan takia. Kaupunkiin saavuttuani sain kuulla pyoran vuokraajaltani, etta ravintoloitsija-pariskunta oli pakannut kamppeensa puoli vuotta aikaisemmin ja perustanut uuden bisneksen Sihanoukvilleen. Fillaroin böndella ja nautin halvasta hotellihuoneestani. Soin kelvottoman pizzan. Palautin fillarin ja jain litkimaan kaljaa mukavan pyoranvuoraajajampan ja hanen veljiensa kanssa. Kalja loppui pian ja mina tarjosin seuraavan 12-packin.

Seuraava kaupunki, josta loysin itseni, oli Kompong Cham. Aivan Mekongin kyljessa kolonialistisine pytinkeineen seisova Kompong Charmasi minut. Mekongin levealla rantabulevardilla puhalsi viilentava tuuli ja siina oli mukava ihmetella jokea virkistavaa sokeriruoko-juomaa nautiskellen. Illalla bulevardin valtasivat useat erikoiset tanssiporukat. Kymmenittain ihmisia keraantyi cover-teknoversioita soittavien pa-laitteiden ymparille tanssahtelemaan.

Suurimmat savarit sain kuitenkin seuraavana paivana. Nain aamulla Suomen voitokkaan jaakiekko-ottelun ja vuokrasin sen kunniaksi mopon ja kaasuttelin Mekongin keskella olevalle saarelle bambuista rakennettua siltaa pitkin (rakennetaan muuten sadekauden jalkeen joka vuosi uudelleen). Ajelin saarella ristiin rastiin pikkuisissa kylissa, pikkuisia teita pitkin. Lapset olivat aivan innoissaan, huutelivat helloutaan ja juoksivat mopon vierella joka puolella minne kurvasin. Joskus pysahdyin varjoiselle paikalla nauttimaan bambu-juomaa, sitten taas jatkoin huviajeluani.

Viivyin Kompong Chamissa pari paivaa ja paatin siirtya toiselle puolelle Mekongia ja parisataa kilometria pohjoiseen Kratieen. Hotellissa tormasin australialaismieheen, jonka kanssa saimme loistavan idean: Ostimme kopallisen kaljaa ja hieman jaata. Lainasimme hotellin kylmalaukkua ja istuimme parvekkeellemme ihailemaan Mekongin ylla hehkuvaa kaunista auringonlaskua. Jälki-maailmanparannus-tunnelmissani aamulla vuokrasin mopedin ja laksin tsiikaamaan makean veden delfiineja, jotka olivat aika metkoja veijareita.

Ostin lipun Phnom Penhiin 5$ dollarilla ehtoolla ja hyppasin bussiin aamulla. Bussi hajosi matkalla. Oli sairaan kuuma ja kyllastyin tien poskessa odotteluun. Pysaytimme lankkareiden kanssa pikkubussin, joka vei minut jalleen Kompong Chamiin. Sielta astuin bussiin joka vei minut Phnom Penhiin. Matka tuli lopulta maksamaan 12,5$. Pauliina oli ehtinyt jo mestoille ja hommannut halvan 4$ huoneen likaisen jarven rannalta.

*Kömärinki on Kauhajoella hyvin suosittua kansanhuvia. Tarkoituksena on ajaa laitetulla autolla Topeekaa (pääkatua) pitkin joko mahdollisimman hiljaa/lujaa Krouvin parkkipaikalta entisen Karikosken parkkipaikalle ja sitten taas takaisin.

Vanhoja outoja temppeleita metsissa

2010-03-02T04:03:00.000-08:00

En tieda miksi lupailin kirjoitella Seam Reapista, tahi Siem Reapista, niinkuin olen sen aikaisemmin kirjoittanut, jonkinlaista kuvausta. Mahtavan temppelikompleksin viereen kasvanut turistin tarpeet tayttava kaupunki, siinapa se. Viihdyimme siella ihan hyvin vaikka se ei kummoinen mesta ollut.

Entas Angkor Wat sitten? Noh, lahdimme katsomaan auringonlaskua temppeleille ja pyyhalsimme pitkassa letkassa muiden tuktukien seassa. Olo oli aika juhlava kun Angkor Wat alkoi nakya pikkuhiljaa kauniissa valossa puiden takaa. Viimein kun olimme kohdalla ja koko komeus seisoi valtavana edessamme niin mietiskelin vaan miten uskomaton savotta Khmereilla on siina joskus ollut. Kaikki nuo Angkor Watin ympariston temppeleiden rakennuskivet on tuotu 50 km paasta uittamalla jokea pitkin. Joelta kivet on viela saatettu roudata toiset 50 km viidakkoa pitkin jonnekin etaammalle temppelirakennustyomaalle ja sitten niista on vasta paasty rakentamaan tempheleita. Jees, emme kuitenkaan jaaneet viela Angkor Watia tsiikailemaan vaan tuktukien letka vei meidat katsomaan auringonlaskua Bayon-temppelille. Kuva kertoo ehka kaiken. Auringonlaskun jalkeen kavimme viela iltahamarissa Angkor Watia fiilistelemassa kun kaikki turistit olivat jo lahteneet.

Herasimme aamulla, en edes muista miten aikaisin, ja kiiruhdimme pyorilla auringonlaskua tsiikailemaan Angkor Watiin. Pyoriskelimme aamupaivan Angkor Watin kimpussa. Yritin tajuta jotain uskomattoman hienoista kaiverruksista, joita temppelin kaikki pinnat ovat taynna. Jokaisella neljalla temppelin sivulla on koko pitkan sivun kokoinen kaiverrus-teos, joka kertoo ehka jonkun tarinan tai siis, enhan ma parissa tunnissa ehtinyt hiffata mista niissa on kyse. Mut hienoja olivat, ou jee! Niiden kaiverrusten merkityksista, historiasta, ja muista tarinoista voi sitten lukea vanhainkodissa. Otettiin jalleen fillarit alle ja lahdettiin ajelemaan metsiin etsimaan muita mystisia temppeleita. Ja loytyihan niita. Aika pian emme enaa jaksaneet pysahtya jokaisen vastaan tulevan temppelin kohdalla vaan tyydyimme vain toteamaan miten mahtava laja kivia siella metsan siimeksessa oli pinossa.

Pyorailimme koko paivan http://en.wikipedia.org/wiki/File:Karta_AngkorWat.PNG tuolla alueella. Valilla piti ryystaa limpparia, istua varjossa romahtaneiden rakennelmien paalla ja fiilistella, etta jaksoi taas koluta temppeleita. Parhaat hetket olivat ruoka-aikoina, jolloin pakettituristit vietiin Seam Reapiin syomaan. Silloin jossain temppeleissa oli todella rauhallista, saattoi jopa saada kuvan ilman ihmisia.

Sunnuntaina lahdimme Seam Reapista samalla tuktukilla kohti seikkailujamme. Pauliina jai orpokotiinsa, mina nousin mopon tarakalle pitkalle matkalle, josta kerron ehka huomenna.

Ihmeita

2010-02-17T20:19:00.000-08:00

Maanantaiaamuna matkamme jatkui kohti Siem Reapia. Bussimatka kesti yhteensa 14 tuntia ja vaihdoimme kerran bussia Phnom Penhissa. Sain vissiin sunnuntain retkelta auringonpistoksen, silla matkalla mulle iski kuume. Oloni oli oikeastaan ihan mukava aluksi, olin pikku houreissa koko alkumatkan, kun taas loppumatka oli kuin olisi ollut kuoleman marssilla. Siem Reapissa huoneen loydyttya sammuin heti.

Tiistaina etsimme australiasta saamiemme vinkkien perusteella uuden majapaikan ja kulutimme paivan pyorien kaupungilla. Kiersimme monet Pauliinan bongaamat hyvantekevaisyysjarjestojen silkkipajat, myymalat ja kahvilat lapi. Keskiviikkona seurasin jalleen Pauliinaa muutamiin myymaloihin ja loysin itselleni makeen t-paidan (vai oliko se jo tiistaina) ja sitten soimme hotelli- ja ravintolakoulussa Gourmet-lounaan. Iltapaivalla pelasimme hotellin tyontekijoiden kanssa lentopalloa paikallisia todella taitavia lentopalloilijoita vastaan - rahasta.

Menemme tanaan katsomaan Angkor Watia auringolaskussa ja tulemme yoksi takaisin Guesthouselle. Aikaisin aamulla suuntaamme sinne jalleen ja vietamme koko paivan pyorien noissa maailman kahdeksannen ihmeen viidakon valtaamissa temppeleissa. (Maailman kahdeksansia ihmeita taitaa olla kylla aika liuta.) Ensi viikolla Pauliina menee viikoksi vapaaehtoistyohon orpolapsien pariin farmille. Mina suuntaan tutkimusretkelle raskaasti miinoitettuun viidakkoon. Matkaan Tbaeng Meancheysta itaan Stung Trengiin ja sielta edelleen itaan. Viikon paasta meidan olisi tarkoitus tavata jalleen paakaupungissa Phnom Penhissa.

Nyt ei ole kauheasti mitaan muuta ihmeellista kerrottavaa taalta. Toivottavasti kuumeilut ja vatsaongelmat ovat ohi viikonloppuna, ajatukseni ovat paremmin kasassa ja saan aikaiseksi kattavamman Seam Reap-kuvauksen.

Hyvää ystävänpäivää kaverit

2010-02-14T06:27:00.000-08:00

Ystävänpäivän kunniaksi kerään voimani ja yritän vääntää edes jonkinmoisen bloggauksen kasaan voimakkaasta reissuväsystäni huolimatta.

Koh Changin saarella oli mukava rentoutua ja uiskennella kuumassa merivedessä muutaman päivän. Tulimme niin hyvin juttuun ruotsalaisten mökkinaapuriemmekin kanssa suomeksi. Saari oli melkoisen täynnä turisteja ja mökkikyliä, että se ei houkutellut jäämään pidemmäksi aikaa. Löysimme itsemme tiistai-iltana Kampotsan puolelta Koh Kongilta ja keskiviikkona bailukaupungista Sihanoukvillesta. Näimme Philin jälleen Sihanoukvillessä, mutta pakkasimme kuitenkin pian rinkkamme ja otimme shared-taksin Kampotiin, jossa aloimme viimein päästä semmoisiin reissutunnelmiin joita olimme täältä hiekkatien päästä lähteneet hakemaan.

Tänään olemme tutkineet Ranskan vallan aikaista vuoren laelle 1920- luvulla rakennettua hylättyä kummituskylää hulppeine kasinoineen (Bokor hill station). Kävimme lisäksi veneajelulla auringon laskiessa ja näiden jäljiltä ihostani melkein puolet helottaa punaisella aurinkorasvailusta huolimatta. Vaikka Kampotissa onkin kovin mukavaa buukkasimme silti huomiseksi bussin Siam Reapiin, lähelle Angkor Watia, tuota yhtä maailman seitsemästä ihmeestä. Sinne sitten ihmettelemään. Kylläpäs väsyttää, hohhhoijaa.

Ollaan maisteltu hirvean makuista viinaa ks. kuva 2. Vimpassa kuvassa palaa kiinalaisen uuden vuoden merkeissa paperista tehty Lexus. Meidan toivomuslistassa olisi rantalentopallopelit.

- Posted using BlogPress from my iPod

Aasiassa aivotkin huilaa

2010-02-07T01:44:00.000-08:00

Sain passiini Kiinan viisumin viimein eilen illalla! Viimeisen Bangkok-iltamme merkeissä kiertelimme vielä hieman Bangkokin backpacker-ghetton pääkadulla Khao San Roadilla tehden jotain tarpeellisia hankintoja ennen kuin menimme nukkumaan. Törmäsimme siinä sitten lukiokaveriini Samiin ja tämän tyttöystävään Mariin ja päätettiin vielä suunnata iltakaljoille. En ollut kovin yllättynyt siitä että törmäsimme, sillä tiesin pariskunnan lähteneen maailmanympärimatkalle. Odotinkin jotain tällaista
tapahtuvan. Oli tosi mukavata tavata pitkästä aikaa ja pikkuisen tarinoida.

Noh, aamulla kasin aikoihin meitä tultiin sovitusti noutamaan hotellilta bussille. Seurasimme kiltisti noutajaamme kuin karja laumaansa ja poimimme matkan varren majataloista lisää länkkäreitä hölmöön seurueeseemme. Tulimme pian paikkaan, jonne muidenkin bussifirmojen kätyrit olivat keränneet omat länkkärilaumansa. Odottelimme nurtsilla omissa ryhmissä kunnes bussit kaarsivat paikalle. Joillakin ryhmillä näytti olevan tarrat paitoihinsa liimattuina ikään kuin karjan erottelun helpottamiseksi. Ja nopeastihan ja kätevästihän se lastaus sitten sujuikin, pääsimme oikeaan bussiin ja silleen!

Kun ilmastoitu ja megaviileän näköinen VIP-bussimme sai lastinsa, lähdimme matkaan. Kuskin polkaistessa lusikkaansa alkoivat bussin kaikki ainakin seitsemäntoista kovaäänistä jytistä ja televisiot näyttää jotain Hollywood-saastetta. Kun ensimmäinen default-puolitoistatuntinen actionpläjäys oli ohi pysähdyimme länkkäribusseja varten kyhättyyn syöttölään, jossa ravittuamme itsemme, nousimme takaisin bussiin ja uusi tsäkätsäkäjytäjytäbum sai vuoronsa viihdesuuttimissa.

Nyt on toinen puolitoistatuntinen luultavasti pian lopuillaan, saavumme kätevästi määränpäähämme ja rintaamme teipataan tarra, käteen lyödään kokis ja joku matkaopas raivaa raajarikot kerjäläiset tieltämme veneelle, joka lastinsa saatuaan ajaa meidät turvallisesti Koh Changin saarelle. Kun olemme päässeet majapaikkaamme, uusimmat leffat pyörivät jo töllöissä, trubaduurit virittelevät nuottitelineisiinsa tuttuja Oasis-lurituksia ja pileet voivat alkaa!

Liftausta tulee vähän ikävä tässä leveällä penkillä istuessa. Liftaus on vaan niin punk. Olisinko kuitenkaan ikinä ajatellut, että tässä on mitään vikaa jos bussissa näytettäisiin jotain järkevämpää elokuvaa? Saattaisin vain mehustella, että onpas kaikki mukavasti, kylmä kokis kourassani. Vaikka kuinka hyvin minulla olisikin asiat, kielii tämä fossiilisilla polttoainella ylläpidetty mukavuus siitä, että aika vähän tulen kokemaan täällä perinteikästä paikallista elämää ja vielä vähemmän parin vuoden päästä täällä matkaavat. Sekä myös siitä, että pian viimeisetkin paikalliset kylät on jyrätty hotellien ja backpackerjamppojen alta ja entiset kylän asukkaat häiritsevät meidän coolien reissaajien kaljan juontia yrittämällä myydä käsitöitä hengenpitimikseen.

Tai ehkä turismi oikeasti tuo tasaisesti kaikille vaurautta ja hyvinvointia, eikä tuloista virtaa kuin pieni osa ulkomaisten taskuun ja korruptioon.

- Posted using BlogPress from my iPod

Location:Thaimaa

Kuumat paikat

2010-02-04T03:39:00.000-08:00

Nonniin, on tosiaan mennyt hetki siita kun viimeksi kirjoittelin tanne jotenka pistan viela toisenkin blogitekstin pitaakseni teidat, hyvat lukijani, nahoissanne.

Tuli posoteltua ilmojen halki siihen malliin lentskareilla ja suihkareilla etta nyt on hiilijalanjalkeni Mietaan Jussin saappaan luokkaa. Sama haaskaus jatkuu paikan paalla. Vesi ostetaan pulloista kun kraanavetta ei uskalla juoda - viela ainakaan. Kamppa jaahtyy jos ei ilmastoinnilla niin tuulettimella 24/7. Paikkoihin mennaan ilmastoiduilla takseilla kun Suomi-poikaa hikoiluttaa kuin pienta sikaa. Itseaan ei voi lohduttaa edes pienilla kierratys-asioilla, koska kierratysinfran rakentamista ei ole naemma viela koettu tarpeelliseksi rakentaa.

Saavuimme Bangkokiin siis, otimme ekan hostellin (5euroa yo kahelta), tapasimme hauskoja tyyppeja ja juhlimme ekat pari paivaa huomaamatta etta hostellimme on hirvea hassihotelli. Viime yona naapurihuoneiden pitaessa melsketta paatimme vaihtaa vahan parempaan mestaan. Huomenna saan viimein Kiinan viisumini ja paasemme toivottavasti jatkamaan matkaa kohti Kamputseaa ja saaria Koh Phang ja mitas kaikkia niita olikaan siina Thaimaan ja Kamputsean rajalla. Sinne siis! Nyt pari kuvaa ja sitten taas juhlimaan kamujen kanssa, joiden kanssa tiemme huomenna eroavat.

Joulupukinmaassa

2010-02-04T03:03:00.000-08:00

Saavuin Tampere-Pirkkalan lentoasemalle Raiskilla noin tunnin myohassa ja siella minua olivat vastassa keski-ikaistyva perheenisa seka eras vanhempi herrasmies. Paasin heidan kyydillaan vanhemman herrasmiehen luokse nauttimaan illallista. Paikalla oli melkein koko suku: kaksi pienta lasta aitineen, nuori hottis nainen, vanhemman herrasmiehen vaimo seka kolmissakymmenissa oleva tutkija. Ilta oli kovin rento. Katselimme hieman matkakuviani ja leikin lasten kanssa. Vanhempi herrasmies esitteli joululahjojaan ja kuuntelimme Afrikasta tuomaani musiikkia, mista tutkija erityisesti piti. Paasin aamulla saunaan pitkasta aikaa ja saunottuani suuntasin Paunulaisella Tampereelle tapaamaan ystaviani.

Viikko kului kaffitellessa, visaillessa, cd-ostoksia tehdessa ja jalleennakemisten merkeissa. Loppuviikosta tuli taas aika lahtea jatkamaan matkaa. Otin junan alle ja ostin lipun Hameenlinnaan. Jain pois Pasilassa ja paasin entisen tyonantajani Pohjolan Liikenteen kyydissa Kulosaareen hoitelemaan Kiinan viisumia. En saanut viisumia mutta Falun Gongin prosyyrin kylla. Tapasin eraita mukavia helsinkilaisia ja sitten pian jo hyppasimmekin Pauliinan kanssa Finskin lentskariin.

Nyt on edessa 4 kuukautta Aasiaa ja sitten suuntaamme taas takaisin Suomeen. Ja tassa kuva, jonka otin Suomessa. Pauliina jonottaa.

Nissisen kanssa tien paalla.

2010-01-17T09:37:00.000-08:00

Hei ja terveisia jostain Taghazoutista, Agadirista 25km pohjoiseen. Meni nimi varmaan pieleen mutta ei se haittaa. Taalla on surffareita ja aurinko honkaa taydella pesalla. Meriveden lampotila on yli 20, testattu on. Rantaelo maistuu! Huomenna mennaan Essaouiraan ja sielta takasin Marrakeshiin.

Vuoristoseikkailu.

2010-01-13T02:26:00.000-08:00

Suuntasin aamusella buutsini kohti vuoria ja Todra Gorgen suojissa, sovitussa paikassa minua odotteli nomad-oppaani. Kavelimme halki solan, jonka veden virtaus oli jokusia kymmenia tuhansia vuosia aiemmin kaivanut vuorten lavitse. Kymmenien metrien korkuinen kiviseina molemmin puolin sai vapisemaan ja kiristamaan vauhtia. Solasta paastyamme alkoi kapuaminen kohti vuorten huippua ja vuoristoylankoa. Heti alkumatkasta oppaani tapasi luolassa asuvan kaverinsa, jonka luona joimme teet ja jatkoimme taas matkaa. Matkalla ylos meita tuli vastaan muutama nuori vuoristokansalainen aasin kanssa. Myos muutama turisti oli eksynyt samalle polulle.

Ylangolle paastyamme tulimme kohtaan missa tie erkani kahteen suuntaan. Toinen polku johti solan huipulle ja sinne naytti suuntaavan kaikki turistit. Toinen polku, jonka me otimme, suuntasi kohti vuoristoa ja naytti olevan vuoristolaisten paavayla ja ajoittain kovasti aasin jatoksien peitossa. Alkoi ankara tarpominen. Ylitimme muutamat pienemmat kumpareet ja pari tuntia rampattuamme tulimme ensimmaisen nomad-asutuksen luo. Istuimme alas ja joimme teeta vanhan nomad-pariskunnan kanssa. Oppaani putsasi siina istuskellessaan varpaanvalinsa ja ryhtyi samoilla sormilla pilkkomaan sipulia ja tomaattia leipiamme varten. Leivat maistuivat ja auringossa kollottely ja lampaanpoikasten kanssa leikkiminen oli niin hauskaa, etta paatimme jaada yoksi. Yritin lueskella kirjaani ja nauttia olostani, mutta nomadien puuhien seuraaminen keskeytti koko ajan lukemiseni ja paatinkin pistaa kirjan syrjaan ja seurata tarkemmin heidan elamaansa. Vanha miekkonen oli sokea ja istuskeli vain auringossa ja rupatteli muorilleen valilla sanan tai toisen. Lampaanpoikaset hyppivat papparaisen paalla taman lokotellessa auringon alla. Mummeli puuhasi koko ajan jotakin. Alussa han kehrasi villalankaa hyvan lankakerallisen. Seuraavaksi aasiaitauksen sortuneet seinat alkoivat jalleen kohota loistoonsa kun mummeli punnersi romahtaneita isoja kivia takaisin muuriksi. Mina yritin tuossa vaiheessa tarjota apuani, mutta mummeli hymyssa suin torjui apuni. Sitten muori pyyhkaisi hieman sivummalle ja pian alkoi kuulua ankaraa paukutusta. Ilmeisesti jotkut jyvat paatyivat talla kertaa jauhoksi. Siina vaiheessa oli aurinko jo painunut alas ja mina siirtynyt telttaan oppaani viritteleman nuotion vierelle lammittelemaan. Mummeli tuli hetken paasta jauhosakin kanssa ja rupesi tekemaan nuotiossa soppaa kotielaimille. Seurasin muorin vanhoja isoja kasia ja paksuja sormia tyon touhussa.

Myohemmin kun elaimet olivat saaneet soppansa, oppaani kokkasi tajinea koko porukalle ja paikalle ilmeistyi jostakin vanhan parin nuoret sukulaistytot, joista toisella oli pieni sopo poikavauva mukanaan. Teet juotuamme ja pitkaan tarinoituamme menimme maate kaikki saman teltan alle. Herasin hieman kylman yon jalkeen siihen kun mummeli ahersi myllynkivien parissa jauhaen taas lisaa jauhoja tai jotain. Myllynkivi pyori taukoamatta varmasti yli tunnin ja oli pakko nousta viimein, kun nukuttuakaan ei enaa saanut.

Lahdimme aamupalan jalkeen taas matkaan. Polku johti ylospain koko ajan. Rinteet olivat valilla hurjan jyrkkia, usein polun vieressa pudotuskin oli melkoinen. Valilla taas tultiin tasaiselle ja maitohapoilla toimivat lihakseni saivat hieman levata. Joidenkin hurjien nousujen jalkeen ja aikana oli pakko pysahtya valilla juomaan ja napsimaan pahkinoita, taatelia, mandariineja ja juomaan vetta. Kavelimme koko paivan, niin kauan etta vesi alkoi jo uhkaavasti loppua ja meikalainen saada vuorista tarpeekseeni. Ei niita ehtinyt paljon ihailla kun koko ajan piti varmistaa ettei astu tyhjan paalle tai taita nilkkaansa.

Saavuimme viimein Dades Gorgelle eli toiselle solalle, jonne matkamme suunta oli koko ajan ollut. Solan jalkeen maisemat muuttuivat hieman ja siella loytyi myos eras sorakumpare jonka kyljessa oli lahde ja saimme tayttaa taas pullomme. Myos tuleva majapaikkamme eli luola, oli ihan lahteen lahella.

Opas raivasi luolan puolen tahden arvoiseksi majapaikaksi ja viritteli nuotion puista, jotka oli repinyt luolan kantavista rakenteista. Heti kun olin saanut hieman murua rinnan alle vaivuin puoliuneen, jonka aikana ajattelin heraanko enaa ikina tata valtavaa savu- ja hakamaaraa hengitettyani. Ajattelin etta eikohan nomadit tieda mita tekevat. Jossain vaiheessa kun minua oli oksettanut jo hetken aikaa, kerasin kamppeeni ja kommin luolan ulkopuolelle nukkumaan. Tahtitaivas oli niin kaunis ja pidatteli minua nukahtamasta. Pian pilvet peittivat tahdet ja aloin saada unen paasta kiinni. Ensimmaiset sadepisarat eivat minua viela vaivanneet vaan ajattelin etta kaipa kesa kuivaa. Sinnittelin ulkosalla kunnes alati suurenevat pisarat alkoivat ropista kiihtyvalla tahdilla makuupussiani vasten. Onneksi vieressa oli savuton luola, jonne kommin pakoon sadetta. Keskella luolaa oli laja ihmisen jatoksia. Peittelin huolellisesti kasan, levitin vuoteeni ja painoin silmani kiinni.

Aamulla kun herasin, oli lumi peittanyt maan. Rammimme teet juotuamme sohjossa likimarkina ja hurjaa vauhtia paastaksemme pakoon kovaa rantasadetta. Matka taittui aika pian ja sadekin lakkasi. Paasimme sivistyksen luokse jalleen kun kohtasimme pikitien. Paketti-trekkiini kuului liftaus tieta pitkin takaisin lahtopaikkaan.

Vietin viela pari paivaa Tinerhirissa, pesin pyykkini ja odotin niiden kuivumista. Trekin jalkeen menin myos ensimmaista kertaa hammamiin. Aivan kuin Rajaportin Saunassa olisi kaynyt. Samanlainen fiilis.

Nyt olen pyorinyt Marrakeshissa lauantaista saakka. Olen kaynyt Bollywood-elokuvissa, torilla syomassa kalaa, McDonaldsissa, tehnyt kauppaa nahkalaukuista, hammamissa pesulla, tavannut outoja ja mukavia tyyppeja ja kaikenmoista muuta. Marrakesh on taynna lankkareita, koska tanne lentaa Ryonaair. Asumme Marin kanssa aivan melkein vierekkaisissa hotelleissa. Eilen Marrakeshiin saapui myoskin Nissinen. Huomenna mennaan Samin kanssa Agadiriin bussilla ja sielta johonkin pikkukylaan Atlantin rannalle chillailemaan. Kymmenen paivaa taalla ja sitten suuntaan kohti uusia kujeita. Nissinen edustaa

Kun Marokko alkoi maistua

2010-01-04T04:40:00.000-08:00

En mennytkaan Todra gorgelle viela vaan suunnistin Goulmiman pikkukaupunkiin. Lyhyen bussimatkan jalkeen ramppasin paakatua pitkin ilman yhtaan hihasta nykijaa tai "Hi, how are you-where are you from"-kysymysta. Kaupunki tuntui miellyttavalta. Kun olin puolisen tuntia ollut kaupugissa, istuin eraan ranskanopettajan autossa kiertelemassa kaupungin nahtavyyksia lapi. Kavimme katsomassa jokea ja sen vanhaa vartiotornia (vesi on kova sana taalla), perinteisessa oliiiioljypuristamossa (kuva) ja vanhassa kaupungissa Ksar Goulmimassa (myos kuvissa).

Uusi kaverini Muhamed majoitti minut perheensa luokse, ruokki ja oli maailman ystavallisin isanta! Aamu-kymmenelta toista tultuaan soimme aamupalan ja suuntasimme paikallisille viikkomarkkinoille. Taalla on joka kylassa kerran viikossa isot markkinat ja muutamana paivana sitten pienemmat. Markkinoilla myytiin kaikenmoista ruokaa, mausteita, hedelmia, vihanneksia, rihkamaa, Espanjasta tai jostain tuotuja vanhoja dvd-soittimia, stereoita, pesukoneita, kenkia, kaikenmoista euroopassa arvotonta rihkamaa. Ostin pussillisen Dateseja. Mitas ne nyt onkaan suomeksi? Taatelia?

Vierailin Muhamedin veljen raksalla markkinoiden jalkeen ja tapasin varmaan koko Muhamedin suvun. Myohemmin iltapaivalla Muhamed oli kutsunut lounaalle koulunsa rehtorin ja muutaman kollegan ja niin meikalainen tarkeena istuskeli herras-seurassa, viikkoja paalla ollessa flanellipaidassa ja mutusteli tyytyvaisena varta vasten esiin kaivetuilta hopealautasilta erilaisia Berberiherkkuja.

Ajattelin kun kerran kaupunki on niin ystavallinen, etta viivyn viela toisenkin yon. Niinpa majoituin Lonely Planetissa mainittuun todella leppoisaan Hostelling International-hostelliin. Olin vissiin ensimmainen vieras sitten kesan. Rampyttelin katolla kitaraa ja katselin kuinka pikkupojat paukuttelivat rumpujaan ja lauleskelivat ulkona. Ajattelin etta saan pojista hienon kuvan, mutta perhanan klopit, kun eivat pysyneet millaan aloillaan! Teetin kaikille kuiteskin oman kuvan ja ne oli aiva tohkeesnansa. Illalla pyorin jossain kujilla kuvailemassa ja siella tormasin jamppaan, joka kutsui minut luokseen teelle. Koko perhe tuli taas ihmettelemaan minua ja teen lisaksi minulle tarjottiin kaunista vaimoa!

Illalla kylassa oli juhlat jonne viela suuntasimme jampan kanssa (en muista nimea enaa). Paikalla oli varmaan satoja ihmisia seuraamassa parikymppisten jamppojen rummuttelua ja lauleskelua pelottavissa naamiaisasuissaan. Jameraa. Kamera jai tieteskin kotiin. Aamulla pakattuani lahdin matkaan, hyppasin randomilla liikkuvaan bussiin ja paadyin sinne minne pitikin: Tanerhiriin. Tanerhir on kovin kiehtova ja taalla on myos useampi Ksar, ne nayttavat kiinnostavan minua kovasti.

Huomenna suuntaan 3 paivaksi vuorille trekkailemaan. Ostin oluen, jonka aion nauttia ehka tuolla korkeimmalla huipulla 3260 metrin korkeudessa tai sitten jossain Nomadien parissa vuoren rinteella.

Siististi cool!

2010-01-01T01:41:00.000-08:00

En odottanut saavani bussimatkasta irti muuta kuin puutuneen berberin ja rutosti univelkaa. Toisin kuiteskin kavi. Ajeltuamme kuutisen tuntia lapi arojen, yli Atlas-vuorten ja useamman poliisien checkpointin pysahdyimme yhtakkia toisen bussin vierelle tienposkeen. Kuskeilla oli ilmeisesti jotain kranaa keskenaan kun tuosta kohtaamisesta kehkeytyi melkoinen hassakka. Tovin riepoiteltuaan toisiaan huuto loppui kuin seinaan ja kuskit nousivat tyytyvaisina takaisin hommiinsa. Pian taas pysahdyttiin huoltoasemantapaiselle ja matkustajat riensivat ostamaan ruokaa ja kaymaan toileteissa. Sarpiessani soppaa oli bussin viereen kurvannut siviilipoliisikaara ja kytat olivat hakeneet edessani istuneen huntupaisen rouvan autonsa takapenkille sydanta riipaisevan itkuhuudon saestamana. Saapuessani takaisin bussille poliisit santailivat hammentyneiden matkustajien seassa aivan kuin jotain etsien. Tovin poliisien touhuja ihmeteltyamme meidan piti nousta bussiin ja kaivaa passit ja matkaliput esiin. Sitten taas juostiin ulos seisomaan bussin viereen nostettujen omien matkatavaroidemme viereen. Sitten taas takaisin sisaan istumaan. Ja kerran viela ulos. Siina sitten ulkosalla seistessani poliisit repivat jostain megalomaanisen kokoisen matkalaukun eteeni ja ravayttivat sen auki. Se oli taynna hassista! Hetken paasta loytyi viela toinen pienempi laukku ja sekin oli taynna tuota Marokon kultaa.

Paasimme matkaan taas. Taysikuu valaisi vuoristoa yon hamarissa ja tuntui valilla silta etta olisin toisella planeetalla. Ehka Cinematic Orchestra korvissani ja ruumasta matkustamoon pollahtavat hassispolyt tekivat tehtavansa. Yhtakkia ajoimme taas kuitenkin tien sivuun ja samat poliisit ilmestyivat ovesta sisaan ja hakivat autosta edessani istuvan toisen rouvashenkilon. Kun asiat saatiin taas selvitettya rouva astui kyytin ja jatkoimme matkaa. Seuraavan kylan asemalla odottivat taas samat kytat ja sama rouva paasi jalleen kuulusteltaviksi. Rouva palasi hymyillen autoon perassaan poliisit, jotka kavelivat hitaasti bussin kaytavaa meita kohti jattamatta yhtakaan matkustajaa vailla EVIL EYETA. Kytat pysahtyivat kuumottavasti kohdallemme ja pyysivat passaportteja norjalaiskavereiltani (joilla pieni pala hassista laukussaan) . Passit olivat ilmeisesti kunnossa ja pakistanilais- ja perulaissyntyiset norjalaiskaverini paasivat palkahasta.

Norjalaiset jaivat Erfoudissa pois ja menivat moikkaamaan kaveriaan. Mina jatkoin matkaa Saharan reunalle Merzougaan uuden kantria kuuntelevan kiinalaisystavani Ge:n kanssa. Ge oli Fezista kasin jarjestellyt itselleen valmiin kameliretken dyynien keskelle aavikkokansan telttahotelleihin. Matkan jarjestaja antoi meidan levata hotellissaan ennen kameliretkea, jolle minakin paatin lahtea mukaan. Iltapaivalla pomppoilimme kyttyran paalla "todella" off the beaten track ja saavuimme berberit puutuneina telttakylaan. Vaikka paikka kuhisi muita lankkareita ja reissukin maksoi aika paljon, oli se silti paras Marokon kokemukseni tahan saakka. Konkottavan kamelikyydin aikana aurinko alkoi laskea ja aavikon varit muuttuivat joka sekunnilla. Joka puolella ymparillani naytti niin kauniilta. Auringon jo melkein saavutettua horisontin juoksimme hiki hatussa ylos ainakin 80 metrin korkuista dyynia saadaksemme talteen kaikki upeat varit ymparillamme. Kun paasimme ylos, jaimme sinne ainakin pariksi tunniksi ihailemaan hiljaisuuttaa ja aavikkoa.

Vietimme viela toisen yon Merzougassa samassa hotellissa, jossa olimme saaneet levata edellisen paivana. Tapojani noudattaen yritin ystavystya kaikkien kanssa ja aloin tuntea, etta jotkut ihmiset saattavat jopa olla kiinnostuneita minusta eivatka lompsastani ja muusta salastani. Ajattelin etta olisi kiva viettaa tuossa hotellissa vuoden vaihde ja hengailla tyontekijoiden ja hotellin omistavan perheen nuorten kanssa. Iltapaivan puolella suussani alkoi kuitenkin maistua kusetuksen maku kun ulkosalla olleiden jamien jalkeen soittajat istuskelivat tippia odottavan nakoisina ja kaikki jotenkin kierosti puhuivat koko ajan, etta minun pitaisi jattaa kylaan jalkeeni jotain hyvaa, kuin esimerkiksi kitarani, jotta joku koyha saisi myos mahdollisuuden. Minua myos alettiin painostaa tilaamaan taksikyydilla viskia koko porukalle lahimmasta kaupungista. Lahdinkin yhtakkia huoneeseeni ja huikkasin Ge:n mukaani. Pakkasimme kiireesti rinkkamme, maksoimme laskumme, tippasimme sekalaisilla valuutoilla kaikki ei-arabit ja hilpaisimme taksilla Er-Rachidiaan.

Uusi vuosi vaihtui nukkuessani, eika alkomahooliakaan loytynyt. Biljardipelitkin havisin Kiinalle. Nyt matka jatkuu yksin kohti Todra Gorgea!! Sia taidan paasta ensimmaista kertaa omaan telttaani yoksi.

Kuva 1: Fez
Kuva 2: Merzouga jne
Jaakolle ja Ollille: Taalla kello nayttaa samaa aikaa mita meijan keittion kello.
Purruti ja Meemo: Geokatkohomma on kolunnut jo aika monet paikat lapi Ita-Suomessa

Kipeeta menoa

2009-12-28T06:08:00.000-08:00

Paastiin limanuljaskia aika hyvin pakoon Chefchaoueniin, mutta katukaupustelijoita Chefista silti loytyi vaikka kuinka. Ekana iltana tormattiin tosi hauskoihin Brettiin ja Chrisiin, joiden kanssa mentiin juhlimaan kaupungin ainoaan baariin mista sai kaljaa. Baariin oli kokoontunut erikoinen porukka kylan vauraampaa vakea vaimojaan pakoilemaan. Kaljoitteluhan ei ole kovin suositeltavaa hommaa muutenkaan naissa muslimimaissa. Baarista siirryttiin laheiseen Night clubiin jatkamaan rientoja. Siella meita viihdytti paikallinen berberiorkesteri soittaen aika taitavasti kuumimpia hitteja. Tanssilattia sai meista hyvat kaverit. Pakko myontaa etta aluksi oli aika vaikea pitaa pokka berberirytmeja tanssiessa meikalaisen uniikilla tyylilla.

Maanantaina alkoi sitten sataa ja sita jatkui vaikka kuinka pitkaan. Vetta vaan tuli ja tuli. Valilla sade piti tunnin parin tauon ja mita pidemmalle viikkoa paastiin, sita lyhyemmiksi tauot kavi ja sita kovemmaksi sade tuli. Jouluaattona torstaina meidan oli tarkoitus menna paikalliseen kylpylaan, hammamiin joulusaunaan, mutta vesi oli katki koko kylasta. Kaupungista olis myos sahko poikki parin paivan ajan niin, etta se palasi valilla puoleksi tunniksi ja havis taas.

Perjantaina lahdettiin sitten jatkamaan matkaa parempien kelien toivossa. Saavuimme illalla Feziin ja nyt meita ei ollutkaan enaa vain Mari ja meika, vaan meidan mukaan lahti aika iso porukka: viilea norjalaispariskunta, Manu italiasta seka Josh, Amanda ja Emily jenkkilasta.

Nyt pitaa hiukan referoida kun tulee muutes kiirus bussiin. Mari lahti lauantaina Marrakeshiin omia polkujaan, ma olin koko sunnuntainan ja seuraavan yon kauheessa mahataudissa. Oli ihan hirveeta. Nyt olen kaiketi kunnossa. Pareet olis silla me lahetaan norjalaisten kanssa yobussilla Erfoudiin ja edelleen Merzougaan ihan Saharaan saakka, jea.

Kuvia sitten ehka seuraavalla kerralla. Eipa niita ole kauheasti tullut otettuakaan.

Minun Afrikkani

2009-12-20T02:39:00.000-08:00

Hei

Marokossa ollaan. Taalla on nappikset aivan erilaisia joten kirjoitan lyhyen sepostuksen. Kahden tunnin lauttamatka Espanjasta Tangeriin kesti viitisen tuntia hirvittavan vastatuulen takia. Taskuperuutus satamaan kesti ainakin tunnin. Kiva kun loysimme yomyohaisella viela majapaikan neljalla eurolla.

Tangerin vanhakaupunki, eli Medina, on todella lumoava paikka. Pienet sokkeloiset kujat jatkuvat loputtomiin ja niiden varrella on kaikkea ihmeellista. Talot on maalattu valkoisiksi ja ovet usein sinisiksi. Tiilikatotkin nayttavat jossakin taloissa olevan sinisiksi maalattuja. Jotkut talot ovat vahan niin ja nain rakennettu eivatka sahkotyotkaan nayta kovin turvallisilta. Ehka kuitenkin vahan turvallisemmilta kuin Nepalissa. Tosi hieno kaupunki, tykkaan kovasti.

Mutta. Olen jutellut aika paljon paikallisten ihmisten kanssa ja joskus oikein pyrkinytkin juttusille; kaikki kun taala muuten pyrkivat minun juttusilleni. Olen tavannut pari oikein mukavaa ihmista, mutta useimmilla nayttaa olevan motiivina saada joko myytya minulle jotain, vietya minut vaikka hyvaan ravintolaan/kauppaan jonkun korvauksen toivossa tai sitten vaan muuten saada minulta roponen tahi kaikki kahisevat. Kovasti kaikkia liimanhaistelijoita nayttaa kiinnostavan kiiltava kamerani, siksi se pysyykin taskussani.

Olihan se nyt odotettavissakin etta taalla on kaikenmoista kaupustelijaa, eivatka ne niin oikeastaan harmitakaan minua. Kaikenlaista limanulsjaskaa vaan tulee lisaksi koko ajan kinuamaan rahaa raka poskella. Liimanhaistelijoitakin nakyy iltaisin vahan joka puolella. Lahdemmekin tasta toivottavasti vahan rauhallisemmille seuduille tanaan, bussilla. Chechaomeniin siis suunta. Se on Lonely Planetin mukaan 45 000 asukkaan kaupunki ja siella pitaisi olla kaunis medina. Toivottavasti siella saapi olla rauhassa.

Tervesia munkeille toivottaa pakana

2009-12-18T01:51:00.000-08:00

Mihinkas sita jaatiinkaan... Niin siella pikkukylassa sitten aamulla ajelin partaani ja kuuntelin Sami Kukkaa. Muistelin etta Samilla oli munkkiparta ja paatin testata itsekin. Viikset nayttivat paremmalta, oikestaan todella hyvilta joten jatin ne. Sitten pyorittiin vahan kylilla, ostimme kauppahallista evaat, nain mustekaloja kalatiskilla ekaa kertaa elamassani ja sit kaheltatoista hyppasimme junaan. Siina meni haaveet Marokkoon asti liftaamisesta. Junassa oli aivan hullun luksusta! Sai vaan kuunnella musaa ja tsiikailla maisemia.

Farossa venattiin Sevillanbussia tunnin verran, sinne meni taas 16 euroa. No aika halpaahan se bussilla matkustaminen taalla on Suomen hintoihin verrattuna. Mukava jamppa bussista saattoi meidat keskustan halki hostellille, josta suuntasimme suoraan tapaksille.

Torstaina paistoi koko paivan aurinko ja lamminta oli varmaan yli 20 astetta. Ostin kaupungilla pyoriessani Ipodiin FM-transmitterin jonka kytkin heti kaupungilla pyorimisen jalkeen hostellin kattoterassin stereoihin. Vietin auringossa loikoillessa muutaman tunnin juoden bissea.

Ennen tuota bissen juontia muuten olin eksyillyt kaupungilla sinne tanne. Kurkistelin joka oven raosta sisaan ja sitten paadyin jonnekin kirkkoon kesken jumalanpalveluksen. Tein vakuuttuvan sisaaantulon kaikkien seurakuntalaisten tuijottaessa huitomalla ristinmerkit vasemmalla kadella. Ehtoollisen alkaessa astuin tietenkin jonoon ja juuri vuoroni tullessa pappi nosti katensa naamani eteen etta pysahtyisin! Pelastyin ja huomasin kuinka sydan alkoi jyskyttaa. Pappi kaansi selkansa, kompi takaisin alttarille ja tuli sielta vaivalloisesti tayden leipavadin kanssa. Huh! Ehdin jo saikahtaa. Sain leipani ja karkasin kirkosta ennen kuin saisin jonkun kirouksen paalleni.

Tanaan perjantaina ei ole taaskaan liftipaiva vaikka eilen niin sovimme. Onneksi niin, silla tata kirjoittaessani kello on puoli kaksitoista ja juuri alkoi sataa aika rankasti. Hyppaamme kolmen aikoihin bussiin ja olemme Marokon Tangerissa viela tana iltana! Wowee Zowee!!!

The End Of Liftaus

2009-12-16T09:36:00.000-08:00

Istutaan bussissa kohti Sevilla Korfissani soi Besnard Lakes sekä Talk Talk. Ennen kuin kerron miksi ollaan bussissa, saatte lukea edellis- ja eilispäivästä.

Katottiin liftimesta taas netistä Liisabonista etelään. Rampattiin sinne sillan kupeeseen mystiselle parkkipaikalle ja nostettiin peukut ylös. Kylttipahvinpala unohtui. Hetken päästä parkkiksella kurvaili parit sinivuokot meitä mulkoillen mutta jättäen meidät kuitenkin rauhaan. Siitä ehkä viiden minsan päästä meitä tuli hätyyttelemään joku paikallinen TVH:n mies. Se kerto ettei tällä parkkipaikalla saanut olla jalan. Erikoinen parkkipaikka! Sössötin sille jotaki että kamoon älä nyt ainakaan kyttiä soita ja se lähti. Ehkä se tajus väärin, sillä mopopoliisit tuli aika pian paikalle. Me ruvettiin sitte mukamas tekeen lähtöä ja se prätkähiiri kaahas menemään. Sitten me jatkettiin taas liftausta. Maria alkoi kuitenkin kuumottaan sen verran et päätettiin ottaa mikä tahansa kyyti pois parkkikselta. Siinä vaiheessa pari hyypiötä oli jo tarjonnutkin kyytiä sillan toiselle puolelle. Yksi nuori Jorge antoi sitten meille kyydin maailman surkeimpaan paikkaan, mistä sit liftattiin takas Lissaboniin, haettiin viinipullot ja takas samaan hostelliin. Ihan kiva että näin pääsi käymään sillä hostelliin tuli illalla saksalainen Klaus, joka vei meijät hyvään kalamestaan syömään härkäset setit!

Aamulla mentiin oikein junalla siltojen yli aika kauas kyliltä huoltiksen pihaan Faro-kyltin kans heilumaan. Nuor (ja komia) rekkamies raitafarkuissaan tarjos meille aika pitkää siivua puoliväliin Lissabonia ja Faroa. Otettiin se ja päädyttiin taas tosi loistavalle paikalle. Tuli hämärä, ei kyytejä, mutta onneksi puissa sentään oli appelsiineja. Junat ei kulkenu mutta onneks kyyti lopulta lohkesi pois tuosta loukusta, tosin väärään suuntaan. Hypättiin kyytiin sen toivossa että päästäisiin jonnekin, josta sitten bussilla tai junalla Faroon. Saavuttiin puolen tunnin päästä pienen kaupungin bussiasemalle. Sieltä ei tietenkään ollut minkäänlaisia yhteyksiä Faroon, mutta yksi bussi sentään meni vielä jonnekin missä oli juna-asema. Tietenkin tuo jonnekin oli jälleen täysin väärässä suunnassa. Bussi myös lähti juuri sillä hetkellä aseman pihasta kun oltiin saatu asiamme selvitettyä. Onneksi joku ripeä poika juoksi bussin kiinni ja me kovasti kiitellen noustiin jousille. Taas oltiin menossa jonnekin tuntemattomaan.

Bussikuski painoi miljoonaa hullun kapeita ja mutkaisia teitä vanhalla keppivehkeellä ja meikä seuras vierestä ammattimiehen touhua oma keppi tanas. Sinne Grandolaan sitten perille päästyämme selvisi että junat siltä päivältä oli kaik jo män. Aseman vieressä oli halpa ravintolahotelli, jossa me syötiin alkukeittojen kera Mardu random-kalaa (siian tapaista kuulemma) ja minä mureaa Lammasta navat niin täyteen että oltiin lopulta todella tyytyväisiä ettei päästykään Faroon asti. Ruuat ja majoitus muuten maksoivat molemmilta yhteensä 51€, aamupala + appelsiinit hotellin pihan puusta included.

- Posted using BlogPress from my iPhone

Location:Hitch-hikers paradise

Juttuja Lissabonista

2009-12-14T00:43:00.000-08:00

Okei, taas mennaan. Valittiin (valitsin) Coimbrasta Lissaboniin tosi huonon liftauspaikan. Se naytti Google Mapsin satelliittikuvassa ihan hyvalta mutta kun paastiin taas motarien yli hyppimalla tuolle autotullille niin totesimme sen ihan surkeaksi. Autot kaahasivat siita miljoonaa ohi ja toisesta rampista, mista autotullille tuli liikennetta vahan hitaammin, ei tullut koskaan ketaan. Puolen tunnin kohdalla annoin Marin hoitaa liftaamiset ja kaivoin repun kyljesta kitaran esiin. Hetken rampyteltyani hitaiden autojen rampista eteemme kurvasi tyomatkalla oleva keski-ikainen mies ja tarjosi kyydin suoraan Lissabonin keskustaan.

Lissabonissa majoituttiin Next Hosteliin (10,5€), joka on oikein mukava hostelli, mutta taalla ei ole minkaanlaisia eristyksia saati aanieristyksia. Aamulla heraa joko kylmyyteen tai siivoojien kaakatukseen. Torstaina kiertelimme kaupunkia kahden brassityton kanssa. Kaytiin vanhalla sporalla kumpareen paalla linnassa. Tuntui ettei spora voi millaan kiiveta niin jyrkkia makia, mutta niin se vaan sinne kiipesi. Isa meinas etta kumma kun kukaan ei ole viela laittanut vaseliinia raiteille.

Linna kasitti pelkat muurit ja niiden sisalla oli vain pari puuta ja sitten semmonen observatorio mista olis nahnyt kaupungin kaduille ja olis voinut vaikka vaklia ihmisia. Se ei kuitekaan toiminut kun oli niin pilvinen keli. Linnasta oli mahtavat nakymat kaupungin yli. Kandee menna.

Lissabonissa yritimme loytaa mulle juoksukengat, mutta loysin vain makeet buutsit. Olsin myos toivonut loytavani kameran linssipaalle suojuksen, mutta ei semmoistakaan nay missaan. Lisaksi haluaisin loytaa hyvat pikku kaiuttimet ja kamera-adapterin Ipodiin, mutta niitakaan ei loydy mistaan. Afrikkaan on siis mentava ilman tuommoisia hienouksia. Ehka se on ihan hyva etten paase ostamaan tuollaista turhaa rihkamaa. Eihan niilla nyt oikeasti mitaan tee.

Lissabon on oikein kiva kaupunki. Loysin taalta squatin, mutta se ei oikeasti ollutkaan squatti. Sitten loysin taalta pienia kivoja mutkaisia katuja, ransistyneita taloja, mummoja, musaelamaa, herkullisia leivoksia, museoita ja suuren kaupungin tuntua ghettomaisine katuineen. Taalla olisi vaan todella paljon mukavampaa jos olisi vahan lampimempi. Vois tulla seuraavalla kerralla tanne vaikka syyskuussa.

Sunnuntaina lahdimme kaymaan mannereuroopan lantisimmassa kohdassa, minne aikoinaan maailma loppui. Otimme junan (1,7€) pieneen Casaisin turistikaupunkiin. Rata kulki koko matkan ihan meren rannassa ja jos joku teista on joskus ajellut junalla Ranskan Rivieralla niin se oli just semmoista seutua. Cascaisin pikkukaupunki olisi voinut olla mika tahansa noista Rivieran pikkukaupungeista. Cascaisista sai pyoran lainaan juna-aseman vieresta ilmaiseksi kun naytti ajokorttia. Mulla oli vahan saatoa saada omani. Lahdimme rauhassa polkemaan ja jossain vaiheessa Mari huomasi etta on vain kaksi tuntia aikaa palauttaa fillarit. Samalla alkoi ihan hirvea ylamaki ja joka mutkan jalkeen ajatettelin etta eikohan se lantisin paikka ole tuon mutkan jalkeen.

Kaannyttiin reippaan tunnin ylamakipyorailyn jalkeen takaisin Cascaisiin koska fillarit piti palauttaa kello viideksi. Matkaa olis ollut jaljella enaa vajaa kilometri ja sekin alamakea, mutta meilla ei vaan olisi enaa riittanyt voimat pieneenkaan ylamakeen. Ens kerralla sitten vaikka helikopterilla perille. Paluu Cascaisiin oli kivaa Matti Johannes Koivu korvissa, miljoonaa alamakeen semmonen seitseman kilometria.

Nyt lahetaan liftaamaan kohti Gibraltaria ja mulla on upouusi Metallica-paita paalla.

Rento viikko Coimbrassa

2009-12-11T01:11:00.000-08:00

Vietimme viikon Coimbrassa elaen tavallista kotiarkea. Nukuimme pitkaan, kokkailimme, pyorimme kaupungilla, tarinoimme ja katselimme paljon leffoja. Oltiin ehka niin poikki 4953 liftaamastamme kilometrista, etta oli aika jo hieman loikoilla, ja Miran kamppa antoi siihen loistavat puitteet.

Kun kolme yli 26-vuotiasta "en vielakaan tieda mika musta tulee isona" -ihmista istuttaa keittionpoydan aareen niin siina vierahtaa tovi jos toinenkin ja samalla tyhjenee muutama viinipullo.

Kirjoitan myohemmin lisaa paani sisalla tapahtuvista asioista, silla nyt opettelen laittamaan nama kuvat tanne paremmin. Siita ei tule todennakoisesti mitaan. Kaikki blogspotissa blogiaan pitavat tyypit ryhtyvat jossain vaiheessa lataamaan kuvansa Flickriin varmaan sen takia, etta tanne niiden lataaminen on niin helvetin hankalaa. Joskus kun tanne on ladannut kuvia toista tuntia ja painaa vahingossa jostain vaarasta nappulasta niin kaikki kuvat tarinoineen haviaa. Ja jos yrittaa saada noi kuvat jotenkin hienoon jarjestykseen niin ne haviaa jalleen.

Tassa vasemmalla seisoo upea auto: Renault 4. Minullakin on semmoinen. Portugalissa aika moni viela ajaa moista kaaraa. Miksi Suomessa kaikilla taytyy olla hieno uusi auto (tai auto ylipaataan) kun tallaisillakin kaunottarilla voisi kruisia. En minakaan silla paljon mitaan tee, mutta kun kerran viikossa ajelen, niin se on nannaa se.

Harvoin tulee suomessa myoskaan tormattya aqueducteihin. Taalla niita on melki joka kylassa. Luultavasti niita oli joskus joka puolella missa tarvittiin vetta.
Luultavasti vesi on myoskin parempaa jos pari sukupolvea on rakentanut tollaista aqueductia jostain vuorilta ja viimein se saapuu kylaan ja lapset saa vetta juodakseen. Tai en tieda osasko ne lapset sita silloinkaan arvostaa. Luultavasti saivat raipasta elleivat osanneet.

Seuraavassa kuvassa mummeli paahtaa jotain kastanjoita tai en ma muista mita. Ei ne jaa mun paahan, nimet meinaan. Fiilistelen vaan niita, eiko se riita. Niita paahdetaan ja tuosta sai eurolla niita 15 kappaletta. Aika tarkkelys-pitoista kamaa
olivat. Menisivat varmaan jonkun juoman kanssa paremmin alas.

Mummeleita on kiva kuvata. Kun otin kuvaa koria kannattelevasta mummosta, pelastyin mummelin tuimaa ilmetta niin etta kuva tarahti.

Bileet viimeisessa kuvassa. Saa nahda minne tama teksti ilmestyy kun taa hommeli tilttas.

Salamanca ja saapuminen Coimbraan

2009-12-06T03:33:00.000-08:00

Corellasta Jose Luisin luota pääsimme vielä samana iltana aika pitkän matkan eteenpäin Salamancaan saakka, vaikka aloitimmekin liftauksen vasta kello 16 aikoihin. Ensimmäinen kuskimme oli kotoisin Perusta - toinen perulainen kuskimme so far. Täytyy olla hienoa maa. Toista kyytiä odotimme taas aika pitkään autotullin porttien edessä (maksullinen motari), mutta sitten viimein kyydin saatuamme pääsimme vilkkaan Burgokseen ja Salamancaan vievän tien varrelle huoltoasemalle, josta seuraava kyyti irtosi ihan heti autosta noustuamme. Siinä ei vessaan oikein ehditty vaikka hätä olisi ollut. Huoltoasemalta kyydin antaneen pakettiautoilijan kanssa jaoimme Jose Luisin mummon mukaan pakkaamia eväitä ja hän vei meidät ystävällisesti vähän ohi reitiltään, hyvälle liftipaikalle huoltoasemalle heti motarin viereen. Vaikka kello oli tuossa vaiheessa jo yli kahdeksan illalla jatkoimme liftausta kylmästä tuulesta huolimatta. Oli niin hyvä draivi päällä. Huoltoaseman likat ja rekkakuskit naureskelivat kylmässä tuulessa horjumisellemme ja epäonnisille kyytitiedusteluillemme. Saimme kuitekin aika lyhyessä ajassa kyydin kahdelta mukavalta ja englannintaitoiselta eläinlääkäriltä Salamancaan. Kuski oli vanha liftari myös ja halusi nähdä ennen kyytiin nousemista passin tai ajokortin. Hän kertoi liftailleensa aina ajokortti tai passi kädessä. Mikäs siinä, tapansa kullakin. Minä pidän kyllä mielummin passini rinkan pohjalla, hukkaisin sen taas kuitenkin.

Vietimme yön Salamancassa ja aamulla Marin laulettua minulle (!) juhlin syntymäpäivääni rikkomalla hotellin ikkunan aurinkoverhon. Lähdimme äkkiä siitä sitten lipettiin ja saavuimme jälleen aika vaivalloisen liftausurakan jälkeen viimein Coimbraan kauhajokisen yhteisen kaverimme Nevalan Miran luokse. Jee! Illalla pidimme pirskeet meikäläisen 29-vuotisen taipaleen kunniaksi ja pyörimme baareissa kuuteen asti aamulla.

Liftausteknistä tietoa, teknoa, oliivejä ja muita juttuja

2009-12-06T02:21:00.001-08:00

Jos jotakuta mietityttää miten tämä liftaushomma oikein toimii niin voi tutustua seuraavanlaisiin nettisivustoihin: http://hitchbase.com , http://hitchwiki.com Noilta sivuilta ja monilta muiltakin sivuilta löytyy perustietoa liftauksesta ja mikä tärkeintä, niiltä löytyy aika kattavasti kaikenmoisten kaupunkien (ympär mailman) parhaat liftauspaikat eri ilmansuuntiin. Sieltä mäkin katson aina liftimestat ja jos semmoisia ei ole saatavilla niin google mapsillä tulee etsittyä kaupungin liepeiltä huoltoasema tahi muu ramppi jolta lähteä liftailemaan. En mä oikein enää edes muista miten sitä tuli aikaisemmin liftattua kun ei ollut noita sivustoja saati google mapsiä. Paikat löytyi kait säkällä ja muutaman kilometrin ramppauksella.

Mutta sitten taas tämän matkan pariin. Tuo alkubrief tuli tuohon oikeastaan sen takia kun rupesin miettimään miten vaikea tämä viimeinen etappi Barcelonasta tänne Coimbraan olikaan. Vaikkakin koimme jälleen kaikenmoista siistiä, oli matka aika pitkä ja vaivalloinen.

Otimme paikallisjunan Barcelonasta Castellbisbalin asemalle n. 20km päähän steissiltä. Sieltä ramppasimme läheiselle huoltoasemalle ojien poikki junaradat alittaen ja kengät sotkien. Jonkun pellon poikki rämmityämme olin kadottanut kameran linssisuojuksen. Huoltoasemalla Mari pesi lenkkarinsa tuulilasinpesuun tarkoitetuilla vehkeillä ja minä potkin puhtaaksi kirpparilta löytämäni aivan mahtavat Meindl-trekkikenkäni löytäen siinä sivussa pahvilaatikon johon raapustimme jälleen tekstin Zaragoza. Eka kyytimme, juuri eläköitynyt reipas liikunnanopettajanainen, oli vanha liftari itsekin. Hän kutsui meidät luokseen kun taas palaamme Barcelonaan. Seuraava kyytimme oli meidän ikäinen nuori jamppa, joka oli loukannut lumilautaillessaan jalkansa eikä voinut enää tehdä hiihdonopettajan töitään. Aika perzeestä kun oli niin hirveän sympaattinen ja mukava nuorimies. Seuraava kuskimme ajoi nahkaverhoiltua isoa hienoa Renaultiaan, näytti Georgialaiselta (mistä oli myös kotoisin) 50-vuotiaalta parittajalta ja kuunteli mm. Båten Annaa ja muuta paskaa teknoa ihan täysillä. Siis IHAN TÄYSILLÄ. Onneksi georgialaisen puhelin sentään soi pariin kertaan ja musa oli sen aikaa hiljaa. Seuraavaksi pääsimme rekan kyytiin. Bulgarialainen kuskimme kuunteli hyvää rokkia ja vaikutti muutenkin oikein mukavalta mieheltä. Jostain syystä hän kuitenkin jätti meidät melkein autiolle huoltoasemalle 60km päähän määränpäästään odottamaan pariksi tunniksi seuraavaa kyytiä. Seuraavaksi juuri töistä päässyt rempseä keski-ikäinen espanjalaisnainen vei meidät Tudelaan, josta vielä liftasimme edellisissä kuvista tutun Jose Luisin jazztupakalta tuoksuvaan Jeeppiin.

Josen kyydissä menimme 15km päähän Corellaan toteamaan ettei sieltä löydy majoitusta ja sitten jälleen hänen kyydissään takaisin Tudelaan. Joimme löytämämme hostalin baarissa oluet ja siinä samalla sovimme että menemme aamulla yhdessä Jose Luisin perheen oliiviviljelmille töihin.

Aamuseiskalta soi kello, jota hetken torkutettuamme nousimme tutun Jeepin kyytiin. Haimme mummolasta eväät sekä verkkoja ja koreja oliivinkeruuta varten. Sitten nappasimme Jesuksen hallilta peräkärryt ja lähdimme kohti plantaaseja. Oliivien poimiminen oli aika yksinkertaista hommaa. Ensiksi levitimme kaksi n. 8 m2 kokoista verkkoa kolmemetristen puskaa muistuttavien oliivipuiden alle, jonka jälkeen Jesus kävi läpi jokaisen oksan, jolla oliiveja oli, Stihl-merkkisellä poimintavehkeellä. Stihl eli Tilhi repi ja varisteli hienovaraisesti oliivit verkon päälle jonka jälkeen me muut poimimme loput oliivit käsiin samalla tyylillä kuin marjapuskasta olisi marjoja poiminut, mutta pudotimme ne vaan suoraan maahan verkon päälle. Sen jälkeen verkko joko siirrettiin seuraavan puun alle tai jos se oli jo täynnä oliiveja, oliivit tyhjennettiin peräkärryyn. Nelisen tunnin aherruksen ja eväspaussin jälkeen oliivit menivät puristettaviksi öljyksi ja me menimme Jose Luisin mummolaan juhlalounaalle. ->Kuvat.

Suihkun ja ruaan jälkeen hyvästelimme mummelit ja Jesukset ja Jose Luis vei meidät tienristeykseen liftailemaan ja jatkamaan matkaamme jälleen uusia kokemuksia rikkaampina.

Jaakko & Jay kiertää kans!

2009-12-06T01:50:00.000-08:00

Vaikka tämä onkin jo vähän vanha juttu niin pistän sen silti tänne.

http://ylex.yle.fi/ihmiset/jaakko-jayn-kiertueblogi/viisi-kysymysta-jaakko-jaylle

ja tässä vielä hulvaton Punk-Duo Jaakko & Jayn kiertueblogi.

http://ylex.yle.fi/ihmiset/jaakko-jayn-kiertueblogi

hähää

Barcelona, oliivifarmi, teknoa, lompsia ja muuta sellaista

2009-12-04T03:05:00.000-08:00

Viimein Coimbrassa Miran luona juhlimassa syntymäpäiviäni. Siinä vasemmalta oikealle Nanna, Tiego, Mira, miran kämppis, meitsi ja Mari.

Huoltoasema Ciudad Rodrigossa. Sieltäkin oli aika vaikea päästä pois. Mari liftaa aivan innoissaan.

Keski-ikäistyvä juhlakalu hajoitti aamulla ensitöikseen hotellihuonetta. Kuvassa myös ystäväni Kimmo.

Työpäivän jälkeen menimme syömään Jose Luisin mummolaan. Menu oli seuraavanlainen: alkukeitoksi saimme Cocido Madrilenoa, sitten pöytään sateli herkullisia ruokia: Pella con besanel (herkullinen parsalaatikko), Albom digas (maukkaita lihapullia), Conne de Geido (keittolihat soppaliemen valmistuksesta), Cardo (sellerin tyyppinen kasvi paloiteltuna etikkä-öljy-liemessä). Kahvien kera maistelimme itsetehtyjä Pacharan-likööriä ja makeata Moscatel-viiniä.

Noissa nimissä saattaa sitten olla kirjoitusvirheitä.

Barcelonasta Portugaliin liftatessamme, törmäsimme tässä oikealla istuvaan Jose Luisiin, jonka perheen oliivifarmille menimme päiväksi töihin. Evääksi vasemmalla istuvat Jesukset olivat pakanneet Tortilla De Patataa, kanaa, salamia, patonkia, sardiineja, leipää ja paikallista punaviiniä. Nam.

Keskellä vip-katsomo. Barcelona.

Barcelonan olympiakylä teki minuun suuren vaikutuksen. Vain Venäjältä ja muista entisistä ivy-maista löytyy yhtä upeeta arkkitehtuuria ja kauniita monumentteja.

Mardu, argentiiinalaiset ystävät, Juuso ja Voll Dammit muutama tunti ennen kuin lompsa sai kyytiä. Huomatkaa uusi Great Lake Swimmers-paitani. Kitaranikin on päässyt ensimmäistä kertaa kuviin.

Miekkonen vietti siestaa Kolumbuksen patsaan likellä, Barcelonassa. Me makoilimme nurtsilla eritteiden tuoksussa.

Maksimit Barcelonassa

2009-11-29T10:00:00.000-08:00

Seuraavana päivänä tapasin kaverini Juuson, joka majailee Barcelonassa ja etsii töitä yksityisiltä huvijahdeilta. Joten hei! Jos tätä lukee joku semmonen jamppa, jolla on joku härkänen min 40 jalan, mieluiten purjevene, vailla miehistöä niin vois vaikka kommentoida tohon alle. Onko selvä?

Lähdettiin het silleen istumaan rannalle ja tutustumaan Juuson mainostamaan Voll Damm (7,2%) oluseen. Siirryttiin auringon laskiessa hostellin keittiöön rämpyttämään kitaraa ja maksimoimaan lisää. Puolilta öin yllekirjoittanut havahtui kadulla siihen kun jonkun käsi kävi takataskussa ja samassa lompsa oli hävinnyt etutaskusta. Siinä jotkut tyypit hääräs jotain mutta mä en vaan kyennyt minkäänlaiseen kommunikointiin saati ajatteluun. Soli soronoo lompsa.

Barcelonan ekat päivät oli tosi lämpimiä ja olis huvittanut mennä kovasti uimaan, mutta tuli kierreltyä päivät paikkoja tms, että ei enää päivän äkkiä hämärtyessä jaksanut molskia yhtään. Yöt oli kylmiä, hostelli (Hostal bar Ramblas) oli halpa ku pala saippuaa 8€, kaljakin oli halpaa, joten em. maksimit eivät jääneet ainoiksi.

Eräänä päivänä kadulla tuli vastaan tuttu rumpalismies Turusta. Oltiin joskus Spank my Joneksien kanssa tämän Tepon lattialla oltu yötä keikan jälkeen. Tepon kaveri ehdotti silloin keskellä yötä, että lähdettäisiinkö hiihtämään.

- Posted using BlogPress from my iPhone

San Sebastianista Barceloonaan

2009-11-25T09:00:00.000-08:00

San Sebastian oli tähän saakka hienoin paikka missä ollaan oltu. Ihmisiä oli liikkeellä joka ilta sankoin joukoin vaikka se on väkiluvultaan Turun kokoinen. Kaupungin keskustassa oli parit pitkät uimarannat ja mahtavat aallot surffareille. Toisella puolen kaupungin rajan piirsivät Pyreneiden jämävuoret.

Saimme asua tyylikkäässä hostellissamme yksin viimeistä päivää lukuunottamatta. Tuolloin huoneeseemme saapui kanadalainen tyttö, Arianne. Arianne yritti myös liftata kanssamme pois SS:sta mutta kyllästyi kuitenkin aika pian tuohon hommaan, otti bussin ja paineli Barcelonaan. Me jäimme vielä liftaamaan, eikä mennyt kauankaan kun jo istuimme suut virneessä auton penkillä.

Muutamat eri kyydit ja oksentavien poikien yh-punkkariäiti johdattivat meidät täysin toivottoman oloiselle liftipaikalle, ihan autiolle huoltoasemalle keskelle autiomaata. Yksi auto kuitenkin kurvasi tuolle asemalle heti meidän perässämme ja siitä lohkesi saman tien kyyti Barcelonaan saakka. Juttelin kuskin Carlosin kanssa musiikista ja hän mainitsi hänen kaveriensa bändin, Deloreanin, minkä nimen kirjoitin oikein muistiin. Myöhemmin illalla kaverini Lassin Facebook-status meni sattumalta jotenkin näin: "Tosi kovaa kamaa tää uus Delorean!".

Pummittiin metrolla kylille ja mentiin piruuttaan samaan hostelliin kun tää kanadalainen kaverimmekin oli menossa, oltiinhan me pari tuntia häntä edellä! Hostelli (Kabul) oli tosin ihan hirveä ylihinnoiteltu teinireissaajien piletyshostelli. Siä tais olla yks suomalainen jamppakin töissä joka puhui lähinnä itsestään, mutta tarjosi parit bisset niin mikäs siinä.

- Posted using BlogPress from my iPhone

2009-11-24T10:28:00.000-08:00

Kalamiehilla taitaa olla paiva pian pulkassa

Taman otin n 1,5 tuntia sitten. Melkoiset silmapussit sain ikuistettua.

Nailla kalastajilla on naemma paiva vasta alussa.

Mies lukee siina jotakin.

Hieman sataman meininkia.

Tyylikas hostellimme.

Kovin moni tassa kaupungissa ei paassyt pakoon minua ja kameraani.

Arosusi ja San Sebastian.

Saatiin heti kyyti kun Mari rupes skarppaamaan. Vaihdettiin me myos kyltti isompaan mut meni siina silti 2,5 tuntia odotellessa. Oli aika polyset hiukset ja kaikki kun tosta pois paastiin. Kova trafiikki naas.

En vielakaan ole ottanut selvaa kuinka Rachelet oikeasti kirjoitetaan, mutta, you get the idea. Siina sita pistetaan poskeen paljon perunaa, lihaa, juustoa ja kaikkea pikkusta lisuketta viinin, kaljan ja myohemmin viela sen Koskenkorvan voimalla.

Jim haudan levossa

Kohti Espanjaa

2009-11-23T04:19:00.000-08:00

Niinkuin melkein jokaisena lauantaina Suomessakin, tuli sitä tänäkin lauantaina herättyä krapulaisena. Tällä kertaa Pariisista ja Koskenkorvaa perjantai-iltana nauttineena. Vietimme mainion illan Pariisin hienoilla kulmilla Daven ja Sandran luona. Syötyämme ja juotuamme viinit Dave kävi kaapilla hakemassa potun Koskenkorvaa, jota sitten haltioissamme kaadoimme suihimme*.

Menimme kuitenkin ajoissa nukkumaan ja lähdimme lauantaiaamuna jatkamaan matkaa kohti Espanjaa. Kylttiin kirjoitimme "espanja" ja motarin liittymällä meitä jo odotteli muutama muukin liftari. Eräs keski-ikäinen nainen sai melkein heti saavuttuamme kyytinsä. Meiltä kesti 2,5h saada omamme. Kreikkalainen, jonka kanssa jaoin veljellisesti evääni jäi vielä liftailemaan, meidän kyytimme saavuttua. Siinä vaiheessa hän oli liftannut pölyisellä motarin pientareella jo viisi tuntia.

Kuskimme Carlos oli kotoisin Perusta, mutta asusteli nykyään perheineen Madridissa. Pääsimme Carlosin kyydissä yli 800 kilometriä Espanjaan, San Sebastianiin. Carlos oli jälleen kerran aivan mahtava tyyppi. Hän tarjosi ruuat ja juomat ja antoi meidän mm. nukkua ajaessaan. Vaihdoimme Bordeauxin jälkeen erään ammattikuljettajan istumaan ratin taakse, jolloin Carlos saattoi alkaa esitellä kannettavan tietokoneensa musiikkivideoaarteita. Painaessani ylinopeutta läpi Etelä-Ranskan, tutkakamerat vaan välähtelivät ja Carlos huuteli Devon "Whip it"- videon takaa että usvaa putkeen! Onhan autossa kuitenkin Espanjan kilvet. Jossain vaiheessa matkaa muuten Carlos soitti isälleni suomeen kun sai kuulla että isäni on suuri salsan ystävä. Isä sai kutsun tulla Madridiin.

Kaarsimme puoli kympin aikoihin vilkkaan San Sebastianin keskustaan ja majoituimme ensimmäiseen Pensioniin joka vastaan tuli ja lähdimme saman tien viettämään yöelämää tapasten ja oluen merkeissä. Sunnuntaina löysimme tyylikkään hostellin vanhasta kaupungista 12€ hintaan ja ajattelimme ehkä viettää täällä vielä pari päivää lisää. Sitten viikonlopuksi Barcelonaan jne. Hola amigos ja tortuga de Aqua!

* Karen, Steve (joiden luona asuimme pari päivää) ja Dave soittavat huipussa bändissä Heligoland, jonka kanssa teimme miniturneen Puumajan kanssa. He muuttivat pari vuotta sitten Australiasta Eurooppaan levy-yhtiön perässä jättäen taakseen hyvät vakiduuninsa & perheen sun muun tehdäkseen enemmän musiikkia yms. rentoa. Aikamoista!

- Posted using BlogPress from my iPhone

Parisian holiday

2009-11-22T03:59:00.000-08:00

Tosiaan, päästiin Ruhrin teollisuusalueelta samalla kyydillä suoraan Champs Elyseelle asti ihmettelemään metrolippuja, jotka kuskimme työnsi kouraan niinkuin 500km hänen kyydissään ei olisi jo ollut tarpeeksi. Yövyttiin eka yö hostellissa (kuva respan jampasta) Montematren (?) kyljessä jonne mä vielä samaisena iltana eksyin haahuilemaan fiiliksissä.

Pariisi oli juuri semmoinen pitäjä mitä olin odottanutkin. Vanhaa, pientä ja herttaista. Kivoja pikku katuja, mielettömiä bulevardeja tai avenueita, boheemia meinikiä, kolhuisia autoja ja aivan överijuttuja niinkus joku Eiffel ja ne puistot siinä hollilla yms.

Kaikkea kivaa sattui kaiken kivan lisäksi: näin Great Lake Swimmersin, näin kavereita, sain Cosmobilen paidan postista (tais mennä Kyyrön piikkiin Tuomas?), jaoin rahaa pummeille, tunsin Jim Morrisonin läheisyyden sekä nautittiin porukalla Daven ja Sandran luona herkullinen Rachelet-illallinen!!

- Posted using BlogPress from my iPhone

Uusia kuvia kronologisessa aikajarjestyksessa,

2009-11-19T10:09:00.000-08:00

Karen, Naomi, Mardu ja Dave sumpilla.

Eiffel ja Dave!

Dave!! Ja Notre Dame

Pariisilainen respan jamppa kaari satkan ja meni polttelemaan kesken check-innin.

On siina pojalla vammaanen meininki vaikka on justiinsa paahny ilimaaseksi Pariisiin.

Jouduttiin ruuhkaan ja vaikka kuskimme oli myohassa muutenkin toistaan, vei han kuitenkin meidat seuraavalle huoltoasemalle tehden nain n. 40 km ylimaaraisen lenkin. Silti meita otti ruuhkassa konottaminen pattiin :)

Jolanthe, mahtava kuljettajamme Hans, Mardu ja mina ollaan siina niin tyytyvaasta. Ja morjes mika marimekkomeininki.

Mari lahtokuopissa Berliinin likella, Potsdamissa.

Dooneria vaihteeksi randeliinien ja turkkilaisen suolaasen mairon kera.

Berliini yliopiston henkilokunnan vessasta kuvattuna.

Tai, meika ja Johannes. Vallattiin yliopisto vaikka oltiin aiva sekaisin.

Neeme, kannipuna ja Tai tekemas pahojansa

Mari tsiikaa kuinka matka etenee ambulanssilla

Meika ponottaa Corto Maltese-pizzerian edessa niinkus naatte

Tassa makkara/juustolautanen Brnoosta

Poijes Berliinistä

2009-11-17T03:07:00.000-08:00

Tai vanhana liftarina saatteli meidät maanantaiaamuna tienposkeen. Pääsimme noin viidessä tunnissa 500km matkan aina Ruhrin alueen liepeille Wetter-nimiseen kylään. Superyställinen kuljettajamme Hans ajatteli päivän olevan jo turhan pitkällä liftauksen jatkamiseen ja päätti majoittaa meidät upeaan taloonsa. Söimme, joimme, juttelimme, nauroimme isäntäväen, Hansin tyttären Miriamin ja hänen miehensä Martinin kanssa ja tapasimme aamulla myös Hansin lemmikkisian Schröderin! Aamulla hiukan ennen kahdeksaa jatkoimme taas matkaa ja nyt istumme päivän toisessa kyydissä joka menee Pariisiin saakka!

- Posted using BlogPress from my iPhone

Hubaa Berliinissä

2009-11-16T23:40:00.000-08:00

Saavuimme Berliiniin torstai-iltana melko vaivattoman liftiurakan jälkeen. Majoituimme Neemen luokse ja pidimme heti pienet pirskeet joihin otti osaa myös saksalainen ystäväni Tai. Neeme piti hyvin huolen siitä, että jääkaapista löytyi koko vierailumme ajan kylmää olutta. Ar-vos-timme tuota elettä suuresti. Koluamamme baarit&nähtävyydet sekä tapaamamme jampat olivat huippuja. Minä muuten valtasin yliopistonkin siinä sivussa. Ja Mari hurmasi Tain. Wuhuu!

- Posted using BlogPress from my iPhone

Praha-Berlin

2009-11-14T04:26:00.001-08:00

Tiistai ja keskiviikko vierähtivät mukavasti Prahassa. Kaupungilla ei tullut paljoa notkuttua, perussetit vaan käytiin tsiikailemassa. Hostellilla oli mukava seurustella muiden asukkaiden kanssa, joista suurin osa oli kotoisin yllättäen jenkkilästä. Aika hyvin vältimme tyypilliset puheenaiheet nähtävyyksien bongailuista sun muusta hölynpölystä. Erään vanhemman amerikkalaismiehen kanssa koimme oikein herkulliset keskustelut amerikkalaisesta ökyelämäntavasta. Nuorempien jamppojen kanssa oli kiva jammailla ja ryystää paikallista, edelleen halpaa, soppaa.

Tänä aamuna lähdimme taas matkaan kohti Berliiniä. Onni on ollut taas myötä sillä ensimmäinen kyytimme huristeli 190km/h vauhtia tovin ja toinen kyytimme on oikea ambulanssi. Täällä sitä istutaan takapaksissa hoitsun tuolissa eikä tarvi jutella kuskille kun tuossa on seinä fälis!

- Postedr using BlogPress from my iPhone

Brno-Praha

2009-11-11T01:42:00.000-08:00

Lähdettiin Sasu hyvästelyämme sporalla etsimään liftauspaikkaa. Päädyimme eri paikkAan minne olimme alun perin halunneet. Se tosin selvisi meille vasta puolen tunnin harhailun jälkeen. Parin aidan ja pellon ylityksen jälkeen kuitenkin päädyimme huoltoaseman pihaan liftailemaan. Saimme kyydin mukavalta rekkakuskilta ja täsä sitä nyt painetan kohti Prahaa ja tuttua Hostel Elfiä :) Voi olla että maistetaan illalla pari olutta kokkaillesamme.

- Posted using BlogPress from my iPhone

Oujea

2009-11-09T02:51:00.000-08:00

Tsekki

2009-11-08T06:11:00.001-08:00

Tavattiin saksanlautan saunassa todella ystävällinen suomalainen jääkiekonpelaaja Sasu Hovi, jonka kyydissä päästiin Brnoon Tsekkiin. Saavuttiin tänne Sasun kämpille tänä aamuna 8 tunnin matkan jälkeen ja nyt lyhyiden unien jälkeen syötiin ja ollaan valmiina lähtemään kaupungille. Illalla olisi luvassa panimovierailua ja ties mitä :)

Buffet-illallinen

2009-11-06T11:21:00.000-08:00

Buffetissa ei tarjoiltu alkoholia ja ruokakin oli sairaan ankeeta. Jotain pelkkää kiusausta, morjes. Hytti jäi haaveeksi, kun luultiin et saatais se juttelemalla mukavia respassa. Tax free ei myöskään ole tänään auki saati sitten sauna. Humppabändi kyllä laivasta löytyy. Tv:stä tulee saksalainen haluatko miljonääriksi.

Voipi olla että aika käy vielä pitkäksi...26 tuntia matkaa edessä.

-- Posted from my iPhone

Kusm, Reetta ja Stadi

2009-11-06T08:33:00.000-08:00

Tämä on historiallinen ensipäivitys. Olemme Mardun kanssa Vallilassa, Kusmin ja Koskisen residensissä. Muutaman tunnin päästä matkustamme laivalla kohti Saksaa ja tulevia seikkailuja.

Fiilikset ovat hyvin sekavat.